Ensimmäinen enkelini

Lauantai 22.6.2019 klo 12.37

Tiistai 12.6.2018 klo 16:16

Ensimmäinen enkelini

Tuplatippaleipä. That’s me! Sanotaan että naisilla on tippaleipäaivot. Olen tuosta muuten samaa mieltä, paitsi että yksi tippaleipä ei riitä. Pääni sisällä on vähintään semmoinen tuplapakkaus mitä vapun seutuvilla kaupoista löytyy, ja muutama hillotäytteinen sokerimunkki päälle. Lopun tilan täytteenä on mitä luultavammin hattaraa, on nämä ajatukset sen verran köykäisiä toisinaan. Ne poukkoilevat suloisessa sekamelskassa tippaleivän tiukoissa mutkissa, lomittuen toisiinsa, mennen ristiin ja rastiin, joskus vailla päämäärää, jääden kesken, unohtuen. Toiset pääsevät perille, niistä muodostuu kirjain kirjaimelta tämän blogin tekstit; muistoja, matkustelua, henkistä kasvua ja kipuilua, kiitollisuutta ja turhamaisuutta, höyheniä, kiviä, keijuja ja enkeleitä.

Aloitetaan viimeksi mainitusta.

Tapahtumasta on yli 20 vuotta, ja edelleen se on elävänä edessäni, kun suljen silmäni ja muistelen. Olin ensimmäistä kertaa Lontoossa, yksin suuressa kaupungissa. En muista missä päin kaupunkia olin, mutta siellä oli mielenkiintoista, sillä minulta meni ajantaju ja hieman säikähdin, kun kello alkoi lähetä iltayhdeksää. Hotellille olisi päästävä, olin kaukana, toisella puolella kaupunkia, syrjässä keskustan turistimassoista, enkä voisi taksilla ajaa niin pitkää ja kallista matkaa. Epävarmana suunnistin hiljaisella kadulla maanalaisen kylttiä kohti ajatellen, että liikkuuhan ne paikallisetkin vielä tähän aikaan. Aivan kuin tyhjästä vasemmalle puolelleni ilmestyi pitkä musta mies, pitkässä tummassa takissa, en edes kuullut hänen askeliaan. Mies sanoi minulle hieman ihmettelevään sävyyn ”oletpa myöhään yksin liikkeellä”. Alkuun hieman säikähdin, mutta kun katsoin mieheen, niin minulle tuli turvallinen olo, tämä ei tahtoisi minulle mitään pahaa. Vaihdoimme muutaman sanan, minä selitin hänelle, että en huomannut ajan kulua mutta että hotelliin on päästävä. Astelimme yhdessä pitkän loivan luiskan asemalle, joka oli tyhjä, lukuun ottamatta aseman perällä heiluvaa, levottomasti käyttäytyvää nuorisojoukkoa. Odottelin junaa ison miehen takana, nuorten jatkaessa mölisemistään. Tovi siinä vierähti ennen kuin juna tuli. Itsekseni, ilman yllättävää seuralaistani, olisin ainakin pelännyt, ja pelkoni olisi välittynyt meuhkaavaan joukkoon. Arvoitukseksi jäi, olisiko pelkoni vetänyt heitä puoleensa, ja mitä siitä olisi seurannut, vai olisinko saanut odotella junaa aivan rauhassa. Junan tullessa nousin kyytiin, katsoin jalkoihini ikonisen ”mind the gap”-varoituksen pölpöttäessä taustalla. Saattajani ei noussut junaan kanssani, mutta ei hän ollut enää asemalaiturillakaan. Hän oli haihtunut kuin tuhka tuuleen. Hän oli tehnyt tehtävänsä, saanut minut turvallisesti junaan, nuorten jäädessä asemalle viettämään iltaa.

Olen monesti muistellut äänettömästi liikkunutta suurta hahmoa, ja vasta viime vuosina ymmärtänyt, että hänen on täytynyt olla enkeli. Enkeli joka suojeli minua pelolta ja mahdollisesti myös nuorisojoukolta. Joskus enkelit muuntautuvat hetkeksi ihmishahmoon, auttamaan tai suojelemaan. Jos olet joskus tukalassa tilanteessa, tai tilanteessa josta saattaisi kehittyä jotain ikävää, ja seuraasi ilmestyy henkilö joka pelkällä olemuksellaan rauhoittaa mielesi tai saattaa auttaa sinua ihan konkreettisestikin, ja etenkin jos auttajasi katoaa yhtä mystisesti kuin on ilmestynytkin, niin hän on hyvin todennäköisesti enkeli.  Minä kiitin suojelijaani saamastani avusta vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun ymmärsin, kuinka hyvää huolta minusta on aina pidetty.

Kiitos. Kiitos. Kiitos.

Tuo ensimmäinen Lontoon matkani oli tärkeä muullakin tapaa, löysin vanhan rakkauteni uudelleen ja avasin silmäni uusille ajatuksille. Palaan tarinoissani myöhemmin tuohon hurmaavaan pikkukaupunkimaiseen suurkaupunkiin.

"Kun on kyllästynyt Lontooseen, on kyllästynyt elämään, sillä Lontoossa on kaikkea mitä elämä pystyy tarjoamaan." 

Samuel Johnson 1709 – 1784