Oksasakset

Lauantai 22.6.2019 klo 12:51

Lauantai 30.6.2018 klo 13:52

Oksasakset

 

“There are only two ways to live your life.
One is as though nothing is a miracle.
The other is as though everything is a miracle.”

Albert Einsteinin lausahdus on suosikkini. On ihan itsestäsi kiinni, onko elämäsi ihmeellistä, vai samaa puuduttavaa tarpomista päivästä toiseen. Kaikki elämässäsi on kiinni siitä, miten katsot asioita. Juuri kun aloin tätä kirjoittaa näin ihanan pienen ihmeen, ja lähdin sitä tarkastelemaan. Ikkunalla leikitteli kaksi nokkosperhosta. Seurailin heidän touhujaan pitkän aikaa, sillä minuutti on pitkä aika perhosen elämässä. Kuvankin sain napattua sälekaihdinten välistä.  

Juuri tätä minä tarkoitan, pieniä ihmeitä. Huomaa ne, niin koko elämäsi muuttuu ihmeelliseksi. Mietin, toivatko perhoset minulle viestin. Perhonenhan on muodonmuutoksen symboli ja saattaa merkitä muutosta. Nämä kaksi vielä aivan selvästi flirttailivat keskenään, joten olivat luomassa uutta. Uutta minä tässä kaipaankin, työrintamalla, olen odottanut muutosta jo kauan, ja toki itsekin tehnyt töitä sen eteen, mutta vielä junnaan paikallani ilman huomattavaa edistystä.

Mutta ei minun perhosista pitänyt kirjoittaa.

Tämä ihme tapahtui samoihin aikoihin, kun julkaisin edellisen blogitekstini.
Olimme miehen kanssa valtavassa rautakaupassa. Minun teki mieleni ostaa itselleni oksasakset, mutta koska taloudellinen tilanteeni on jälleen kerran aivan kuralla, enkä voi olettaa, että mieheni aina kustantaisi hankintani, niin jouduin jättämään uudet haaveeksi. Etenkin kun kotona oli vanhat (ei niin hyvät) oksasakset. Ostokset maksettuamme kävelimme autolle, minä hieman nyreissäni, kun en saanut puolisoa innostumaan uusista saksista. Kävellessä mietin, kuinka joutuisasti saisin pajukkoa raivattua uusilla kunnon vehkeillä. Olin hieman murheellinenkin, kun raha on kovin usein se harmin paikka, tarpeellisistakin haaveista pitää tinkiä. Kun meillä sellainen omakotitalolle sopiva tontti, jota olisi siistittävä pajukosta. Jää nähtäväksi nouseeko tontille koskaan mitään rakennusta, mutta tontista olisi silti huolehdittava, ettei mene ihan ryteiköksi. Meinasin käydä tontilla aika ajoin raivailemassa, tulisi samalla oltua luonnossa ja saisin hyötyliikuntaa.

Auton lähdettyä liikkeelle siristin epäuskoisena silmiäni ja huusin miehelle ”Pysäytä! Pysäytä auto!”. Ihmeissään hän totteli, minä tempaisin turvavyön auki ja hyppäsin ulos. Kipaisin auton vieressä ja istuessani takaisin kyytiin, läimäisin miehen näkyviin viidenkymmenen euron setelin ja hihkaisin ”Nyt minä ostan ne oksasakset!”. Seteli löytyi parkkialueen ajokaistalta, autojen keskeltä, ketään ihmisiä ei näkynyt lähimaillakaan. Hetkeksi tuli huono omatunto, että miten löytäisin rahan oikean omistajan, mutta satojen ihmisten joukosta vilkkaalla kauppapaikalla, se lienee mahdotonta. Ottajia rahalle varmasti löytyisi, sehän on selvää. Mieheni on viisas, hän sanoi ”Sillä rahalla pitää nyt tehdä jotain hyvää”. Pohdin hetken. Kerroin hänelle, että pari päivää aiemmin olin jo tehnyt hyvää, häneltä salaa. Maksoin tuttavan tilille aivan liian halvalla saamaani tavaraa, tuttava pyysi kymppiä. Tietäessäni hänen kurjan rahatilanteensa sydämeeni tuli tunne, että hänelle on laitettava enemmän, laitoin tililleen 25 euroa, vähän sekin oli verraten siihen mitä sain vaihdossa, mutta omaa saldoani tarkasteltuani en enempää hirvinnyt laittaa. Tuttu on henkisen maailman teoria, että mitä pyyteettä sydämestäsi annat, sen saat moninkertaisena takaisin. Ja tuo ylimääräisenä laittamani 15 euroa, odotti minua viidenkympin muodossa asfaltilla. Hassua on se, että kävellessä autolle, en seteliä nähnyt. Ja kuitenkin pienen hetken päässä se siinä oli, kun autolla lähdimme. Enkä nähnyt juuri silloin parkkipaikan siinä osassa kenenkään liikkuvan, ei edes tuullut. Aivan kuin raha olisi tipahtanut taivaasta, ja niin se varmaan tipahtikin.

Seuraavana ajoimmekin puutarhamyymälän kautta, minä liikkeessä piipahtaen, puristaen seteliä tiukasti kädessäni kuin lelukauppaan päässyt lapsi. Kävin asialla nopeasti, laukkukin jäi autoon, puhelin ja kaikki, minulla oli vain taivaalta tipahtanut raha ja onnekkaan Hannu Hanhen fiilis mukanani.

Seuraavana yönä näin setelistä unta. Unessa selitin jollekin, miten rahan löysin ja että olinko siihen oikeutettu, vai olisiko se tosiaan pitänyt laittaa hyväntekeväisyyteen. Tuntematon nainen unessa vakuutti minulle, että raha oli juuri minulle, ja kyseli, oliko se taiteltu, ja miten. Kerroin että raha oli taitettu kahdesti. Unen nainen nauroi ja sanoi että ”Hyvä hyvä! Neljään osaan taitettu seteli on oikein hyvä enne!”.

Sattuma vai ihme? Tuo seteli. Jos se olisi ollut sattuma, niin olisin löytänyt sen ihan muuten vaan. Minulle se oli ihme; sillä mieleni oli matalalla, ja saamillani uusilla saksilla pystyn muokkaamaan keijujen valtakuntaa, joksi tuon pienen maapalstan mielessäni miellän. Autan keijuja tekemällä oman osani fyysisellä tasolla, siistimään ryteköityvän tontin lumoavaksi lehtipuumetsäksi, satumetsäksi.

Ihmeitä, ihmeitä, ihmeitä.

Tänä aamunakin näin ihmeen. Mökiltä herätessäni jäin kuuntelemaan hädissään kirkuilevaa lokkia. Hätä oli kova, ja varoitus oli tehonnut muihinkin, sillä puista kuuluva jatkuva sirkutus ja titityy oli tauonnut, lintujen maailma oli aivan vaiti. Kipitin katsomaan, näkisinkö koivun katveesta mikä on hätänä. Hetken ajan luulin näkeväni leijan. Leija oli elävä. Tuulen nosteessa paikallaan lekutteleva iso hiirihaukka. Se näytti valtavalta, kun vertasin sitä hätääntyneeseen lokkiin. ”Leija” jatkoi matkaansa ja lokki saatteli sitä pitkän matkaa sättien pelottavaa vierasta. Hetken päästä puista kuuluva sirkutus ja titityy jatkui. Minä kiitin, että sain nähdä tuon komean pedon niin läheltä, menin mökkiin pukeutumaan ja valmistautumaan viikonlopun askareisiin.

Ihmeitä. Mitähän ensi kerralla. En tiedä vielä. Ehkä lisää ihmeitä, kujeilevia enkeleitä ja höyheniä.

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!

 

Toinen enkelini ja menneiden elämien pohdintaa

Lauantai 22.6.2019 klo 12:45

Tiistai 26.6.2018 klo 14:51

Toinen enkelini ja menneiden elämien pohdintaa

Lupasin kertoa teille miksi uskoni näkymättömään, on vahva. Tämä seuraava tapahtuma on puhtaasti uskon asia, tieto tuli myöhemmin, konkreettisemman kokemuksen kautta.
 
Myöhään illalla, 3.7.2013 näin enkelin. Päivämäärä löytyi kalenteristani, johon kirjoittelen talteen muitakin tärkeitä asioita kuin vain työvuoroja ja lääkäriaikoja.
Odottelin sängyssä unen tuloa. Joskus saatan makoilla valveilla tunnin, parikin, ettei uni tule. Olin silmät kiinni mutta tiedän että olin hereillä, tiedän sen yhtä varmasti kuin nyt tiedän kirjoittavani tätä tekstiä. Se ei ollut unta.
Vasemmalle näkökenttäni alakulmaan ilmestyi loistavan kirkas valkoinen valo. Muodoltaan se oli kuin olkinen enkeliä esittävä joulukuusenkoriste. Kirkastakin kirkkaampi valo värähteli ja liikkui nopeasti. Ihmettelin valoa hetken aikaa, sen läsnäolo tuntui hyvältä ja rauhoittavalta. Kysyin mielessäni että ”mikä sinä olet”. Vastaus tuli salamannopeasti kuvina, silmieni edestä vilahti useita erilaisia, perinteisiä kuvia enkeleistä, sellaisina hahmoina kuin olemme tottuneet ne näkemään. Siinä meni klassinen kiiltokuvaenkeli ja pikkuruinen patsas, sellainen kun usein on hautausmaalla hautakivien päällä, sekä vielä muutama joiden hahmoa en enää muista. Totesin että ”sinä olet enkeli”. Vielä hetken valo värähteli ennen kuin hiipui pois. Ei tullut enää takaisin, vaikka pyysin. Yön nukuin hyvin.
Seuraavan päivän liitelin kuin pumpulipilven päällä. Minut oli siunattu tuolla näyllä. Vaikka välillä oma järkeni yritti vakuuttaa, että se oli vain unta, niin en onnistunut asiaa järkeilemään, koska tiesin että enkeli oli totta. Yhtään en muista mitä olin edellisenä päivänä ajatellut, millaisissa tunnelmissa se päivä oli mennyt, oliko ollut murheita tai alakuloa. Miksi enkeli ilmestyi juuri nyt? Vastausta en tiedä, mutta kokemus on piirtynyt sieluuni niin voimallisesti, etten vastausta kaipaakaan. Ehkä minun vain oli aika siirtyä eteenpäin henkisessä kehityksessäni, ja kiinnostua muistakin aiheeseen liittyvistä sivuhaaroista, kuten pohdiskella enemmän sitä kuka minä olen, ja kuka minä olen ollut?

Menneet elämät on hauska ja loputon aihe kun niitä alkaa syvemmin pohtia. Mitä kaikkea sieltä on tullut tähän elämään, pelkoja, taakkoja, syvään juurtuneita uskomuksia? Minulle on nähty entisiä elämiäni, välähdyksiä niistä, mutta kaikkea mitä minulle on kerrottu, en kuitenkaan usko, en välttämättä edes omia teorioitani, vaikka olenkin niitä paljon mietiskellyt. Muinainen Egypti kolahtaa moniin, ja mielikuvitus saattaa tehdä temppujaan. Jotenkin en jaksaisi uskoa, että täällä Suomessa elää tällä hetkellä ainakin kaksi faaraona vaikuttanutta. Toiseen olen törmännyt elävässä elämässä ja toiseen netin kautta. Mutta universumi on todella ihmeellinen, joten onhan tuokin mahdollista, että faaraot ovat inkarnoituneet Suomeen 1900-luvun loppupuolella… Hmm…
Sen uskon, että itse olen ollut muinaisessa Egyptissä (mutten todellakaan faarao) ja myöhemmin Brittein saarilla. Briteissä ja Irlannissa ehkä useammankin kerran. Minussa on myös herättänyt valtavasti uusia ajatuksia, kun aurani puhdistuksen yhteydessä minut nähtiin muinaisessa Atlantiksessa työskentelemässä kristallien kanssa. En ole Atlantikseen saakka aiemmin edes osannut ajatella, kunnes tuo minulle kerrottu näky pisti minut miettimään hieman aiemmin tapahtunutta kohtaamista suuren kristallin kanssa.

Olin päivän Tampereella joutilaana odottelemassa miestäni jolla oli siellä työkeikka, olin lähtenyt mukaan ihan vain seuraksi, kun itselleni osui vapaapäivä. Päädyin Vapriikkiin jossa aikani harhailtuani päädyin lopuksi kivimuseoon. Minut lumosi heti museon alussa oleva 500 kg painava vuorikidesykerö. Kävin katsomassa muuta ja palasin ison kristallin luo. Yritin uudemman kerran kiinnostua muista esillä olevista kivistä, mutta edes kestosuosikkini, ametistigeodit, eivät pärjänneet valkoiselle järkäleelle ja palasin hyvin pian takaisin ihailemaan noita kirkkaita kidekärkiä. Joissakin kidekärjissä ja kristalleissa on outo lumo joka saa otsa- ja kruunuchakrani kihelmöimään, nytkin kovan kihelmöinnin riittää aiheuttamaan suuren kristallin kuva jota katsoin tietokoneen näytöltä. Jotain yhteistä meillä on, kristalleilla ja minulla. Odotan innolla, milloin saan selville enemmän, luulen että se aika on tulossa. Se, liittyykö kihelmöintiin muinainen Atlantis, selvinnee sitten samassa rytäkässä. Menen vielä Tampereelle uudelleen, tuon suuren kristallin luo, se vetää minua puoleensa. Kristallin tapaaminen oli ihme, joka yllätti minut täysin. Mutta koska ihmeitä tapahtuu jatkuvasti, seuraavan kerran kerron teille arkipäiväisemmästä ihmeestä, vaikka on vaikeaa päättää mistä kirjoittaisi, kun noissa entisissä elämissäkin olisi paljon asiaa… palaan niihin joskus.

“There are only two ways to live your life.
One is as though nothing is a miracle.
The other is as though everything is a miracle.”

Albert Einstein

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!

Maanantai 18.6.2018 klo 15:52

 

 

 

En ole uskonnollinen siinä merkityksessä kuin yleensä ajatellaan. Elämässäni on ollut pitkä jakso, etten edes kuulunut kirkkoon. Olen niitä harvoja jotka ovat liittyneet takaisin. Liittymiseni syyt eivät kuulu tähän, eivätkä liity henkiseen matkaani, mutta palaaminen laumaan ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin luulin. Minulle pidettiin kunnon tenttaus ennen kuin hyväksyttiin takaisin seurakunnan jäseneksi. Kirkkoherran virastossa oli itseni ja kirkkoherran lisäksi paikalla kaksi todistajaa ja haastattelun lopuksi lausuimme yhdessä Isä meidän ja uskontunnustuksen. Huomasin että kirkkoherra tarkkaili lausumistani, varmisti että osaan sanat. No tottahan osasin! Aikanani rippikoulun käynyt ja hyvä muistamaan kaikenlaista, olipa sitten kyseessä musiikilliset sanoitukset tai kirkolliset liturgiat. Olihan se aika hauska tilanne. Nykyisin pystyy eroamaan netissä mutta takaisin minä en niin vaan päässytkään. Silloin kun itse erosin, piti käydä kirkkoherran virastossa paikan päällä, ja pappi kysyi: ”Ethän sinä kuitenkaan Jumalaa hylkää?”. Vastasin että en. Enkä ole hyljännytkään, eikä Jumala ole hyljännyt minua. Se oli vaan semmoinen juttu, etten kokenut tarvitsevani kirkkoa minun ja Jumalan väliin. Me pärjättiin ihan ilmankin, ja pärjätään edelleen, kirkko ei ole minulle tärkeä instituutio.

Henkisyys kattaa kaiken, ja sallii kaiken hyvän, joka pohjautuu puhtaimpaan rakkauteen ja valoon. Henkisyys ei ole sidottu mihinkään tiettyyn uskontoon eikä symboleihin. Tietenkin voi olla uskonnollinen ja henkinen samaan aikaan, mutta itse uskon muuhunkin kuin perinteiseen kristinuskoon, enkä ole kaikissa asioissa samoilla linjoilla kirkon opetusten kanssa. Äitini aina sanoikin, ettei pidä kirkossa käymisestä koska siellä tehdään kaikista syntisiä, vaikkei olisi mitään tehnytkään. Nykyisin kirkon tyyli lienee hieman loiventunut siitä mitä hänen nuoruudessaan oli. Ristiretkien ajoista puhumattakaan, kun väkisin on pakanoita käännytetty ainoaan oikeaan uskontoon. Hui sentään, se se on ollut kamalaa. Kaikissa uskonnoissa on hyvät puolensa, mutta valitettavasti myös huonoja puolia. Kristinusko on sentään ”tolkun uskonto”, kuten eräs rakas ystäväni vuosia sitten lausahti, kun meillä oli uskontoon liittyvä keskustelu. Okei, kristinusko on nykyisin tolkun uskonto, unohdetaan tässä yhteydessä ne ristiretket ja suomessakin tapahtuneet shamaanien polttamiset.

Minä uskon rakkauteen. Hyvyyteen. Valoon. Siihen että me kaikki olemme yhtä. Ihmiset, eläimet, kasvit, kivet, jopa elottomina pidetyt esineet. Me kaikki värähtelemme energiaa. Kaikkia ja kaikkea tulee kohdella hyvin ja kunnioituksella, ja jos kaikki käyttäytyisivät niin, maailma olisi onnellinen paikka. Ei olisi sotia. Ei olisi riistoa. Ei olisi luonnon päätöntä tuhoamista. Äiti maa on pulassa meidän, ihmisten, kanssa. Äiti maan voimat alkavat loppua, sillä ihmiskunta jatkaa riistoaan markkinavoimien jyllätessä.

Vaikka elämänkatsomukseni on universaali rakkaus, olen kuitenkin vain ihminen. Kaikkia ei voi rakastaa, vaikka kuinka yrittäisi. Joskus joku tyyppi ärsyttää ihan raivon partaalle, tai ei ehkä tyyppi sinänsä, vaan hänen käyttäytymisensä. Silloin koetellaan, että osaisi pitää suunsa kiinni, olla sanomatta pahasti. Sillä se ei ole minun tehtäväni, arvostella muita, kun olen itsekin kovin vajavainen. Kasvan päivä päivältä, mutten koskaan tule valmiiksi, ei kukaan tule, vaikka olisi millainen guru ja palvottu henkinen tähti.

Henkiseen polkuuni riitasointuja tuo joskus henkisyyden kateus. Moni tuttavani näkee värejä tai enkeleitä, aistii heidän läsnäolonsa, yhdellä on jopa oma yksisarvinen joka kuikkii olkapäällä. Oi, saadapa oma yksisarvinen! On monenlaista henkistä lahjaa jota kadehtia. Itse en juurikaan näe enkä koe. Sen verran on minulle annettu näitä kokemuksia, että uskon. Oikeastaan usko on väärä sana, sillä tiedän, tiedän että kanssani kulkee jatkuvasti joukko suojelijoita ja opastajia. Tiedän että enkelit kulkevat kanssamme koko ajan. Ja uskon sellaiseen mitä suuri osa väestöstä edelleen pitää huuhaana, hörhöilynä tai kuka minäkin. Kuinka muka kaukaa lähetetty energia- tai enkelihoito voi muka tehota? Tai vastaavat hoidot ylipäänsä? En pysty vastaamaan muuta kuin sen että me kaikki olemme energiaa, kaikki värähtelee, ja kun värähtelyllä on sama taajuus, niin homma toimii. Uusi aika on tulossa, sellainen aika jossa nyt yliluonnollisina pidetyt energiat ja telepatia ovat arkipäivää. En tiedä ehdinkö itse sitä tämän elämän aikana nähdä, mutta seuraavassa sitten. Olenhan ollut täällä maan päällä jo lukemattomia kertoja, enkä usko vielä olevani niin valmis, etten tulisi taas takaisin oppimaan lisää. Nyt jos lukija epäilee tätä kaikkea, niin ajattelepa asiaa niin, että jos sata vuotta sitten olisit selittänyt ystävällesi, kuinka 2000-luvulla meillä on älypuhelimet, viestit, kuvat, videot, näköpuhelut ja tieto kulkevat ilmojen halki ja se on aivan arkipäiväistä, niin hullunahan sinua olisi pidetty. Jos olisit julistanut asiaa suureen ääneen, olisit jopa saattanut päätyä suljettuun laitokseen mielesi järkkymisen takia. Mietipä sitä. Maailma on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Nykyisin kirjoitetaan kirjoja enkeleistä ja tuon puoleisesta, ne tekevät kauppansa eikä asiaa julistavia suljeta pois maailman silmistä hourulaan. Hyvä niin. Minäkin saatan kohta hypätä ulos kaapista niin että saranat vaan rytisee. Tähän mennessä olen vain varovasti kurkkinut oven raosta. Jutellut näistä asioista vain sellaisten ihmisten kanssa jotka värähtelevät samalla aaltopituudella.

Olen aina uskonut. Johonkin suurempaan voimaan. Jumalaan. Enkeleihin. Mummoni opetti minulle monelle tutun rukouksen, kun olin pieni tyttönen vasta. Olin usein mummon luona yötä ja silloin luettiin iltarukous yhdessä: ”Levolle laske Luojani, armias ole suojani. Jos en aamulla nousiskaan, tule taivaaseen noutamaan. Amen.” Tämä on ollut käytössä koko elämäni varrella, joskus enemmän, joskus vähemmän. Nykyisin rukoukseni on erilainen, mutta lähes joka ilta samanlainen. Siitä on muotoutunut oma versioni, jossa pyydän suojelusta kaikille rakkailleni ja heidän rakkailleen.

Miksi minun uskoni on nykyisin niin vahva, vielä vahvempi kuin ennen. Sen kerron teille seuraavassa kirjoituksessa.

Tulipa tästä pitkä kirjoitus, ei näköjään vaan osaa lopettaa, kun on hetki kirjoittaa.

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa! Ja turvallista juhannusta!

 

Uskontoni on Rakkaus

Lauantai 22.6.2019 klo 12:39

Maanantai 18.6.2018 klo 15:52

Uskontoni on Rakkaus

En ole uskonnollinen siinä merkityksessä kuin yleensä ajatellaan. Elämässäni on ollut pitkä jakso, etten edes kuulunut kirkkoon. Olen niitä harvoja jotka ovat liittyneet takaisin. Liittymiseni syyt eivät kuulu tähän, eivätkä liity henkiseen matkaani, mutta palaaminen laumaan ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin luulin. Minulle pidettiin kunnon tenttaus ennen kuin hyväksyttiin takaisin seurakunnan jäseneksi. Kirkkoherran virastossa oli itseni ja kirkkoherran lisäksi paikalla kaksi todistajaa ja haastattelun lopuksi lausuimme yhdessä Isä meidän ja uskontunnustuksen. Huomasin että kirkkoherra tarkkaili lausumistani, varmisti että osaan sanat. No tottahan osasin! Aikanani rippikoulun käynyt ja hyvä muistamaan kaikenlaista, olipa sitten kyseessä musiikilliset sanoitukset tai kirkolliset liturgiat. Olihan se aika hauska tilanne. Nykyisin pystyy eroamaan netissä mutta takaisin minä en niin vaan päässytkään. Silloin kun itse erosin, piti käydä kirkkoherran virastossa paikan päällä, ja pappi kysyi: ”Ethän sinä kuitenkaan Jumalaa hylkää?”. Vastasin että en. Enkä ole hyljännytkään, eikä Jumala ole hyljännyt minua. Se oli vaan semmoinen juttu, etten kokenut tarvitsevani kirkkoa minun ja Jumalan väliin. Me pärjättiin ihan ilmankin, ja pärjätään edelleen, kirkko ei ole minulle tärkeä instituutio.

Henkisyys kattaa kaiken, ja sallii kaiken hyvän, joka pohjautuu puhtaimpaan rakkauteen ja valoon. Henkisyys ei ole sidottu mihinkään tiettyyn uskontoon eikä symboleihin. Tietenkin voi olla uskonnollinen ja henkinen samaan aikaan, mutta itse uskon muuhunkin kuin perinteiseen kristinuskoon, enkä ole kaikissa asioissa samoilla linjoilla kirkon opetusten kanssa. Äitini aina sanoikin, ettei pidä kirkossa käymisestä koska siellä tehdään kaikista syntisiä, vaikkei olisi mitään tehnytkään. Nykyisin kirkon tyyli lienee hieman loiventunut siitä mitä hänen nuoruudessaan oli. Ristiretkien ajoista puhumattakaan, kun väkisin on pakanoita käännytetty ainoaan oikeaan uskontoon. Hui sentään, se se on ollut kamalaa. Kaikissa uskonnoissa on hyvät puolensa, mutta valitettavasti myös huonoja puolia. Kristinusko on sentään ”tolkun uskonto”, kuten eräs rakas ystäväni vuosia sitten lausahti, kun meillä oli uskontoon liittyvä keskustelu. Okei, kristinusko on nykyisin tolkun uskonto, unohdetaan tässä yhteydessä ne ristiretket ja suomessakin tapahtuneet shamaanien polttamiset.

Minä uskon rakkauteen. Hyvyyteen. Valoon. Siihen että me kaikki olemme yhtä. Ihmiset, eläimet, kasvit, kivet, jopa elottomina pidetyt esineet. Me kaikki värähtelemme energiaa. Kaikkia ja kaikkea tulee kohdella hyvin ja kunnioituksella, ja jos kaikki käyttäytyisivät niin, maailma olisi onnellinen paikka. Ei olisi sotia. Ei olisi riistoa. Ei olisi luonnon päätöntä tuhoamista. Äiti maa on pulassa meidän, ihmisten, kanssa. Äiti maan voimat alkavat loppua, sillä ihmiskunta jatkaa riistoaan markkinavoimien jyllätessä.

Vaikka elämänkatsomukseni on universaali rakkaus, olen kuitenkin vain ihminen. Kaikkia ei voi rakastaa, vaikka kuinka yrittäisi. Joskus joku tyyppi ärsyttää ihan raivon partaalle, tai ei ehkä tyyppi sinänsä, vaan hänen käyttäytymisensä. Silloin koetellaan, että osaisi pitää suunsa kiinni, olla sanomatta pahasti. Sillä se ei ole minun tehtäväni, arvostella muita, kun olen itsekin kovin vajavainen. Kasvan päivä päivältä, mutten koskaan tule valmiiksi, ei kukaan tule, vaikka olisi millainen guru ja palvottu henkinen tähti.

Henkiseen polkuuni riitasointuja tuo joskus henkisyyden kateus. Moni tuttavani näkee värejä tai enkeleitä, aistii heidän läsnäolonsa, yhdellä on jopa oma yksisarvinen joka kuikkii olkapäällä. Oi, saadapa oma yksisarvinen! On monenlaista henkistä lahjaa jota kadehtia. Itse en juurikaan näe enkä koe. Sen verran on minulle annettu näitä kokemuksia, että uskon. Oikeastaan usko on väärä sana, sillä tiedän, tiedän että kanssani kulkee jatkuvasti joukko suojelijoita ja opastajia. Tiedän että enkelit kulkevat kanssamme koko ajan. Ja uskon sellaiseen mitä suuri osa väestöstä edelleen pitää huuhaana, hörhöilynä tai kuka minäkin. Kuinka muka kaukaa lähetetty energia- tai enkelihoito voi muka tehota? Tai vastaavat hoidot ylipäänsä? En pysty vastaamaan muuta kuin sen että me kaikki olemme energiaa, kaikki värähtelee, ja kun värähtelyllä on sama taajuus, niin homma toimii. Uusi aika on tulossa, sellainen aika jossa nyt yliluonnollisina pidetyt energiat ja telepatia ovat arkipäivää. En tiedä ehdinkö itse sitä tämän elämän aikana nähdä, mutta seuraavassa sitten. Olenhan ollut täällä maan päällä jo lukemattomia kertoja, enkä usko vielä olevani niin valmis, etten tulisi taas takaisin oppimaan lisää. Nyt jos lukija epäilee tätä kaikkea, niin ajattelepa asiaa niin, että jos sata vuotta sitten olisit selittänyt ystävällesi, kuinka 2000-luvulla meillä on älypuhelimet, viestit, kuvat, videot, näköpuhelut ja tieto kulkevat ilmojen halki ja se on aivan arkipäiväistä, niin hullunahan sinua olisi pidetty. Jos olisit julistanut asiaa suureen ääneen, olisit jopa saattanut päätyä suljettuun laitokseen mielesi järkkymisen takia. Mietipä sitä. Maailma on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Nykyisin kirjoitetaan kirjoja enkeleistä ja tuon puoleisesta, ne tekevät kauppansa eikä asiaa julistavia suljeta pois maailman silmistä hourulaan. Hyvä niin. Minäkin saatan kohta hypätä ulos kaapista niin että saranat vaan rytisee. Tähän mennessä olen vain varovasti kurkkinut oven raosta. Jutellut näistä asioista vain sellaisten ihmisten kanssa jotka värähtelevät samalla aaltopituudella.

Olen aina uskonut. Johonkin suurempaan voimaan. Jumalaan. Enkeleihin. Mummoni opetti minulle monelle tutun rukouksen, kun olin pieni tyttönen vasta. Olin usein mummon luona yötä ja silloin luettiin iltarukous yhdessä: ”Levolle laske Luojani, armias ole suojani. Jos en aamulla nousiskaan, tule taivaaseen noutamaan. Amen.” Tämä on ollut käytössä koko elämäni varrella, joskus enemmän, joskus vähemmän. Nykyisin rukoukseni on erilainen, mutta lähes joka ilta samanlainen. Siitä on muotoutunut oma versioni, jossa pyydän suojelusta kaikille rakkailleni ja heidän rakkailleen.

Miksi minun uskoni on nykyisin niin vahva, vielä vahvempi kuin ennen. Sen kerron teille seuraavassa kirjoituksessa.

Tulipa tästä pitkä kirjoitus, ei näköjään vaan osaa lopettaa, kun on hetki kirjoittaa.

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa! Ja turvallista juhannusta!

 

Ensimmäinen enkelini

Lauantai 22.6.2019 klo 12:37

Tiistai 12.6.2018 klo 16:16

Ensimmäinen enkelini

Tuplatippaleipä. That’s me! Sanotaan että naisilla on tippaleipäaivot. Olen tuosta muuten samaa mieltä, paitsi että yksi tippaleipä ei riitä. Pääni sisällä on vähintään semmoinen tuplapakkaus mitä vapun seutuvilla kaupoista löytyy, ja muutama hillotäytteinen sokerimunkki päälle. Lopun tilan täytteenä on mitä luultavammin hattaraa, on nämä ajatukset sen verran köykäisiä toisinaan. Ne poukkoilevat suloisessa sekamelskassa tippaleivän tiukoissa mutkissa, lomittuen toisiinsa, mennen ristiin ja rastiin, joskus vailla päämäärää, jääden kesken, unohtuen. Toiset pääsevät perille, niistä muodostuu kirjain kirjaimelta tämän blogin tekstit; muistoja, matkustelua, henkistä kasvua ja kipuilua, kiitollisuutta ja turhamaisuutta, höyheniä, kiviä, keijuja ja enkeleitä.

Aloitetaan viimeksi mainitusta.

Tapahtumasta on yli 20 vuotta, ja edelleen se on elävänä edessäni, kun suljen silmäni ja muistelen. Olin ensimmäistä kertaa Lontoossa, yksin suuressa kaupungissa. En muista missä päin kaupunkia olin, mutta siellä oli mielenkiintoista, sillä minulta meni ajantaju ja hieman säikähdin, kun kello alkoi lähetä iltayhdeksää. Hotellille olisi päästävä, olin kaukana, toisella puolella kaupunkia, syrjässä keskustan turistimassoista, enkä voisi taksilla ajaa niin pitkää ja kallista matkaa. Epävarmana suunnistin hiljaisella kadulla maanalaisen kylttiä kohti ajatellen, että liikkuuhan ne paikallisetkin vielä tähän aikaan. Aivan kuin tyhjästä vasemmalle puolelleni ilmestyi pitkä musta mies, pitkässä tummassa takissa, en edes kuullut hänen askeliaan. Mies sanoi minulle hieman ihmettelevään sävyyn ”oletpa myöhään yksin liikkeellä”. Alkuun hieman säikähdin, mutta kun katsoin mieheen, niin minulle tuli turvallinen olo, tämä ei tahtoisi minulle mitään pahaa. Vaihdoimme muutaman sanan, minä selitin hänelle, että en huomannut ajan kulua mutta että hotelliin on päästävä. Astelimme yhdessä pitkän loivan luiskan asemalle, joka oli tyhjä, lukuun ottamatta aseman perällä heiluvaa, levottomasti käyttäytyvää nuorisojoukkoa. Odottelin junaa ison miehen takana, nuorten jatkaessa mölisemistään. Tovi siinä vierähti ennen kuin juna tuli. Itsekseni, ilman yllättävää seuralaistani, olisin ainakin pelännyt, ja pelkoni olisi välittynyt meuhkaavaan joukkoon. Arvoitukseksi jäi, olisiko pelkoni vetänyt heitä puoleensa, ja mitä siitä olisi seurannut, vai olisinko saanut odotella junaa aivan rauhassa. Junan tullessa nousin kyytiin, katsoin jalkoihini ikonisen ”mind the gap”-varoituksen pölpöttäessä taustalla. Saattajani ei noussut junaan kanssani, mutta ei hän ollut enää asemalaiturillakaan. Hän oli haihtunut kuin tuhka tuuleen. Hän oli tehnyt tehtävänsä, saanut minut turvallisesti junaan, nuorten jäädessä asemalle viettämään iltaa.

Olen monesti muistellut äänettömästi liikkunutta suurta hahmoa, ja vasta viime vuosina ymmärtänyt, että hänen on täytynyt olla enkeli. Enkeli joka suojeli minua pelolta ja mahdollisesti myös nuorisojoukolta. Joskus enkelit muuntautuvat hetkeksi ihmishahmoon, auttamaan tai suojelemaan. Jos olet joskus tukalassa tilanteessa, tai tilanteessa josta saattaisi kehittyä jotain ikävää, ja seuraasi ilmestyy henkilö joka pelkällä olemuksellaan rauhoittaa mielesi tai saattaa auttaa sinua ihan konkreettisestikin, ja etenkin jos auttajasi katoaa yhtä mystisesti kuin on ilmestynytkin, niin hän on hyvin todennäköisesti enkeli.  Minä kiitin suojelijaani saamastani avusta vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun ymmärsin, kuinka hyvää huolta minusta on aina pidetty.

Kiitos. Kiitos. Kiitos.

Tuo ensimmäinen Lontoon matkani oli tärkeä muullakin tapaa, löysin vanhan rakkauteni uudelleen ja avasin silmäni uusille ajatuksille. Palaan tarinoissani myöhemmin tuohon hurmaavaan pikkukaupunkimaiseen suurkaupunkiin.

"Kun on kyllästynyt Lontooseen, on kyllästynyt elämään, sillä Lontoossa on kaikkea mitä elämä pystyy tarjoamaan." 

Samuel Johnson 1709 – 1784

Alkusanat; Keijuvalon virrassa

Lauantai 22.6.2019 klo 12:33

Tiistai 12.6.2018 klo 13:18

Alkusanat; Keijuvalon virrassa

Sydämeni ääni ohjasi minut tähän tehtävään, järkeä ei loppujen lopuksi kuunneltukaan.
Jo useita vuosia sitten sain erään näkijän kautta enkeleiltä viestin; käskivät minun ottaa esille kynän ja paperia ja kirjoittaa. Jätin tuon viestin huomiotta, eihän minulla ollut mitään kirjoitettavaa, sillä vaikka pääni on täynnä tarinoita, niin ei niistä kirjaa saisi. Muistin tuon viestin, kun pari vuotta sitten eräs toinen henkilö kertoi samaa asiaa; minun pitäisi kirjoittaa, henkimaailma oli sitä mieltä. Jälleen asia painui unholaan. Kolmannen kerran nostin enkelikortteja ystäväni kanssa, ja sieltä nousi vahvasti ohje kirjoittaa. Nyt tuo ajatus kirjoittamisesta jäi mieleen pyörimään. Tämän jälkeen törmäsin useisiin merkkeihin ja mainintoihin kirjoittamisesta. Ajatus alkoi hiljalleen itää.

Vasta keväällä 2017 uskoin viestin, kun täysin yllättäen äitini sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa kirja. Olin aiemmin maininnut kirjoittamisesta miehelleni, ja kuultuaan äitini kommentin hän jatkoi samaa linjaa ”onhan sinun kirjoitettava se pois, anna mennä!”. Oma reaktioni oli että ”???”.

Mutta minä kirjoitin. Kirjan. Ja lähetin sen kustantajalle. Toiselle. Ja kolmannelle. Taisi niitä yhteensä kuusi olla. Ketään ei kiinnostanut, ei sopinut tämän hetkiseen julkaisuohjelmaan. Oli minulla pari koelukijaa, jotka pitivät paljon. Tai sitten olivat kilttejä eivätkä vaan sanoneet, että koko tuotos on ihan pas**… ”…sinusta mitään kirjailijaa tule…”. Mutta kun minä itse en usko, ettei ketään kiinnostaisi. Eikä henkimaailma usko. Ja heidän luulisi tietävän. Tai sitten minun ei ollutkaan tarkoitus kirjoittaa kirjaa… vaan jotain ihan muuta.

Jotain muuta; joitain osia kirjasta muuntuu nyt blogiksi. Muut luvut katoavat bittiavaruuteen. Siellä on ihan varmasti niille sanoille kohtalotovereita, muiden unelmia, jotka eivät ole kelvanneet kustantajalle.
Tämä täytyy tehdä, tämä blogi. Saan taas viestiä henkimaailman kautta, että en pääse tästä asiasta eroon ennen kuin ”hoidan hommani”. Kerron teille omia näkemyksiäni asioista, joita ei silmällä näe. Sillä minun tehtäväni on olla opastaja ja valonkantaja. Mutta ennen kaikkea, minä olen tavallinen ihminen, joka on herännyt näihin asioihin vähitellen, ja tehtäväni on jakaa tietoa eteenpäin ja auttaa muita. Sillä meitä on paljon, meitä tavallisia ihmisiä, jotka haluavat elämältään jotain muuta kuin rahan ja tavaran perässä juoksemista. Mielenrauhaa loputtoman turhan kulutuksen sijaan. Mielenrauha on kallein aarre, eikä sitä voi ostaa, se täytyy etsiä ihan itse, omasta sisimmästä.
Toinen tärkeä asia on universaali rakkaus. Rakkaus kaikkea ja kaikkia kohtaan. Unohda juoruilu, selkäänpuukotus, kateus ja kauna. Vaikea tavoite, en ole perillä vielä itsekään, vaikka päivä päivältä kehityn. Näihin teemoihin palaan myöhemmissä kirjoituksissani.

On parasta antaa elämän virran viedä, eikä pistää vastaan. Tämän kirjoituksen myötä olen hypännyt taas uuteen virtaan, keijuvalon virtaan. Voit halutessasi jakaa tätä blogia, sillä mitä useampi kulkee kanssamme rakkauden ja keijuvalon virrassa, sen paremmin pysymme pinnalla. Yhdessä.

Kiitos. Kiitos. Kiitos.