Kun sydän saa siivet

Torstai 18.5.2023 klo 15:26 - Milja Talvikki

Tässä lupaamani pikkuinen askarteluohje.
Sopii moneen tilanteeseen ja tarkoitukseen valituista väreistä riippuen.

Siivekäs sydän tarvitsee valmistuakseen askarteluhuopaa, höyheniä, 30 cm ripustuslankaa, tukipahvia (esim. muropaketista) ja askarteluliimaa.

Työvälineiksi riittää sakset ja sivellin liimaa varten, sekä tussi, jolla voit piirtää sydämet huopaan ja pahviin.

Tekemiseen kuluu aikaa 10-20 minuuttia. 

Leikkaa pahvista noin 6 cm levyinen sydän ja huovasta kaksi 7 cm levyistä sydäntä, tai haluamasi kokoiset sydämet. Tukipahvisydän on kauttaaltaan noin 5 mm pienempi kuin värillinen huopasydän - piirrä ääriviivat huopaan ja tukipahviin.
Leikkaa tukipahvista yksi pienempää kokoa oleva sydän ja huovasta kaksi suurempaa sydäntä - laita toisen huopasydämen keskelle pieni tipla liimaa, jotta tukipahvisydän kestää paikoillaan huopasydämen päällä - levitä liimaa reunoihin kauttaaltaan - asettele paikoilleen ripustuslenkki ja höyhensiivet - laita hieman liimaa toiseen huopasydämeen ripustuslenkin ja höyhenten kohdalle ja paina osat vastakkain.

Sydämen voi tehdä myös kankaasta, kuviollisista kankaista saa upeita siivekkäitä. Liestyvään kankaaseen on hyvä silittää tukiharso ennen leikkaamista.

Joulun sydän on punainen, pääsiäisen keltainen.
Mustasta syntyy melankolinen sydän.
Villiin moniväriseen vappusydämeen tarvitset lisäksi kaksi tukipahvin kokoista huopasydäntä, jotka liimataan suurempien huopasydämien päälle.
Villissä on kaksi ripustuslenkkiä ja useita siipiä.
Vilpitön valkoinen BFF-sydän vaaleanpunaisine siipineen, on huomionosoitus parhaalle ystävälle.
Keksi itse lisää!

Palataan taas!

Milja

Murheen maja

Keskiviikko 10.5.2023 - Milja Talvikki

Täydellisen upea epäonnistuminen!

Kun se paperin rullaaminen oli niin huisin kivaa, niin päätin jatkaa askarteluja sillä saralla. Koulussa oli esillä kiva sanomalehdestä punottu kori mutta minäpä halusin mustan ja kiiltävän…  Kotona oli onneksi vanhoja aikakauslehtiä, joista löytyi tummia sivuja, ja osasta sitten tusseilla värittelin valkoisia kohtia pois, koska minä mielessäni näin mahtavan upean mustan punotun paperista tehdyn korin. Päätinpä vielä, että teen korista neliskanttisen. (tähän tulisi itkunauruhymiö, jos sellaisen osaisin tähän laittaa)

Mutta eihän se ihan niin mennyt………….

Yhden illan ja seuraavan koulupäivän valmistelin niitä rullattuja papereita.
Sitten kasasin korin pohjan ja annoin yön yli kuivua painon alla.

Ja sitten mä pääsin punomaan!

Eikä siitä tullut yhtään mitään!

Aikakauslehtipaperi on liian jäykkää. Jos sitä yritti väkisin taivuttaa, niin se murtui. Yritin ja yritin, ihan heti en antanut periksi, mutta pakko se sitten kuitenkin oli luovuttaa.

Se siitä kori haaveesta. Aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta.

Meinasin jo heittää koko höskän tuvan uuniin, mutta sitten keksin että voihan tämän epäonnistumisen kääntää taiteeksi. Keräsin kaikki rungon osat nippuun ja yhdistin ne ylhäältä toisiinsa kiinni. Pikkasen vielä laitoin verkkomaista efektilankaa siihen päälle ja tein pikkusen lapun ”Murheen maja”.

Ainut mikä nyt harmittaa on se etten tajunnut laittaa sinne majan sisään mitään hahmoa joka olisi jäänyt ansaan sinne murheeseen.
Itse en tästä sen suuremmat masentunut, totesin vaan että tulipahan tämäkin kokeiltua kantapään kautta; eli sanomalehti on suurin piirtein ainut tarpeeksi höttöinen paperi mistä tämmöinen korinpunonta voi onnistua. Mutta kun se on niin tylsä.
Olisi sen korin voinu tietysti maalata, mutta kyllä nyt korijutut jäi vähäksi aikaa syrjään.

Ja seuraava projekti pukkasi jo päälle.

Mitäs meillä on ensi kerralla.............
Ai niin, ihan tavallinen pikkunen perusaskartelu.
Tehtävänä oli tehdä askarteluohje ja täräytänkin sen tänne.
Palaan taas.

Milja Talvikki

Dropping places karttakirja

Lauantai 6.5.2023 klo 10:28 - Milja Talvikki

"Dropping places" on ns. hullun luovuuden tuotos, joka alkoi elää omaa elämäänsä rullatun paperin ideasta.

Olin saanut valmiiksi Valon ratsu-kirjan, ja uutta piti keksiä.
Olin jo aiemmin tehnyt itse paperin rullausta erääseen roombox-projektiin, ja kun näin rullatusta paperista tehdyn mobilen, niin mietin, että "se rullaus, niin, se on tosi kivaa.... mitähän niistä rullista voisi tehdä?"

Mobile?
Njääh.
Liian tylsä ratkaisu tähän hetkeen.
Ajatus jäi aivoihin muhimaan.
Seuraavana päivänä törmäsin kirjalootassa (poistokirjoja askarteluun) karttakirjaan. Ja koska kartat on ihania, niin nappasin kirjan ja mietin mitä siitä voisi tehdä.....
Siitä se ajatus sitten lähti, karkasi mopo käsistä, vaikka olin tavallaan päättänyt, että yhtään turhaa pölynkerääjää en enää kotiin tee.
Minkäs sitä luonnolleen mahtaa.

Karttakirjan sisällysluettelo meni "siivuiksi", ja rullaati rullaati, rullia alkoi syntyä. Tässä vaiheessa lopullinen tuotos haki vielä muotoaan. Rullasin ja rullasin, ja liimasin rullia kiinni.
kaappeja ja laatikoita kaivelin, että mitäköhän lankaa rulliin laittaisi ripustusnaruksi.
Bingo!
Löytyi pikkunen nyttönen täydellisesti karttojen väriin sopivaa kirjavaa nauhalankaa. Ei se riittänyt, mutta samassa laatikossa oli täydellisen sopivaa vihreää epätasaista puuvillalankaa!
Happy happy joy joy!
Illalla oli nyöritetyt rullat valmiina.
Hauskaa oli, että kun otin tuota kuvaa, niin puhelimen kamerassa oli tulkinta "kukkia". Olen monesti miettinyt, että ketäköhän tuo toiminto palvelee? Että puhelin kertoo, että olet ottamassa kuvaa vaikkapa kissasta. Jumankauta! Kai sinä tiedät muutenkin, että siinä on kissa!

Sitten illalla mies meni nukkumaan joskus puoli ysin maissa (kellonsa soi 04:00).
Sanoin, että tulen ihan just perässä. Ja silloin ne rullat vei mennessään!
Ne oli liian kliinisiä, liian puhtaita. Tylsiä.
Ratkaisuksi keksin tuubivesivärin. Sotkin sinistä ja vihreää veteen jossain kipossa. Kipon laitoin tistialtaan pohjalle, ja dippailin rullia veteen. Väri oli jäänyt klöntteihin, mikä oli tässä hommassa oikein hyvä. En halunnutkaan rullista tasaisen värisiä. Sormella tuhrin klönttistä väriä vielä lisää osaan rullista.

Niistä tuli ihania! 

(Mulla on tommonen jalallinen rilitä, minkä olen löytänyt jostain kirpparilta, ihan askartelutarkoitukseen, erittäin kätevä! Sen päälle laitoin rullat kuivumaan.)

Vihdoin pääsin nukkumaan.
Kun olin siivonnut tiskipöydältä vesivärit pois.

Aamulla homma jatkui kartan sivujen parissa.
Vielä tässäkään vaiheessa en täysin tiennyt, mitä ajoin takaa, miten yhdistäisin kartat ja rullat.
Alkuperäisen kartaston kannet oli liian suuret suhteessa rulliin.
Romaanikokoinen kirja oli taas liian pieni.
Taas kirjalootalle......... Sieltä löytyi sopivan kokoinen kirja (joku Tapatieto) joka oli kooltaan kartaston ja romaanin puolivälistä. Päätin päällystää sen.
Kyllä mä nautin! Tosi kivaa hommaa :-)
Ainut taas hankaluus, että monesti piti odottaa liiman kuivumista, että pääsi jatkamaan.

Kansistakin tuli tosi kivat.

Kuvassa kansi ei ole vielä ihan valmis.
Kanteen tuli pääosaan USA:n länsirannikko. Los Angeles, Las Vegas ja silleen. Elämän parhaita muistoja road tripiltä. Vegasissa mentiin naimisiinkin :-) 
Ihan oikeesti, virallisesti naimisiin, ei pelkkä show-vihkiminen.

Ei. Meitä ei vihkinut Elvis. Ei todellakaan.

Palataan karttaan:
Tässä vaiheessa tuli haasteita.
Miten langat kiinni kansiin? Mitä hä?
Mitä mä olen taas tekemässä?

Taas tuli ritilä avuksi. Ilman ritilää, olisin joutunut odottamaan useita tunteja joka liimauksen välissä. Lankoja tuli useampaan kerrokseen, hieman epäsäännöllisesti. Ja liimaa kului tuhottomasti. En halua, että ne langat sieltä alkaa tipahdella.
Kuva kertoo ratkaisun nerokkuuden:  

Ja olihan mulla ajatuksissa tehdä tästä mobile.
Mutta mihin sen saisi roikkumaan? Esille? Mobile ei toimisi.
Viiriteline !!!!!!!!!!!!!!!!
Jess !!!!!!!!!!!!!!!
Olen niitä jemmannut tuonne ulkovarastoon.

Jaahas. Tanko on liian matala, ei toimi.

Käännyin jälleen mahtavan upean ihanan mieheni puoleen, kysyin, voisiko tankoa jatkaa toisen telineen tangolla?
Eip. Väärää matskua, ei pysty hitsaamaan.
Käppäilin pihalla koiran ja kissan kanssa, kun mies kaiveli sopivaa ratkaisua.
Ja sehän löytyi! Jalusta sai kokonaan uuden tangon.
Ja koska tangon päähän piti saada hahlo teoksen ripustamiseksi, niin senkin sain, rälläkkään piti vaan vaihtaa ohuempi laikka.
Täydellistä!

Vielä kaivoin lankalootaa, etsin todella vahvaa korujen tekoon tarkoitettua narua ripustuslenkiksi (kiitos narusta Johanna!)

VALMIS !!!
Ei huono.

Tämä on yksi mun ehdottomista suosikeista kaikesta siitä mitä olen luonut.
Hurmaava pölynkerääjä.
Suorastaan nerokas, vaikka itse sanonkin.

Tässä tämä tarina.
Seuraavassa päädytään Murheen majaan.

Art book / Altered book: Valon Ratsu

Keskiviikko 26.4.2023 klo 12:06 - Milja Talvikki

Kun on niin kova vauhti luoda koko ajan uutta, niin valmistuneet ei meinaa ehtiä tänne nettiin lainkaan..............
Kakkosena vanhojen kirjojen tuunauksessa oli tuunata art book, tai altered book. Eli vanhasta kirjasta tehdään taidetta sisältävä kirja, art book. Altered bookin suora käännös on "muutettu kirja". Mulle oli Hyötyhallireissulla tarttunut mukaan myös noin 1700 sivuinen sanakirjajärkäle. Hinta oli sama 30 senttiä, kuin Ursuloillakin. Alunperin arvokkaalla teoksella ei ollut enää mitään arvoa, kaikkihan on siellä (täällä) samperin netissä. Joskus kaipailen aikoja, kun netistä ja kännyköistä ei ollut tietoakaan. Elämä oli ihanan rauhallista ja hidasta.

Mutta takaisin 1700-sivuun kovaa kivipaperia. (valkoinen kova paperi sisältää puun lisäksi kiviainesta, on monin puolin kestävämpää, kuin pelkkä selluloosapaperi, ja säästää samalla puita. On olemassa selluloosapaperia, sekoitetta ja kivipaperia. Ja koska kehitys kehittyy koko ajan, niin paperiinkiin tulee uusia juttuja, kuten muovia, mutta olen jo tipahtanut kehityksen kelkasta tuolta osin). 

Tämäkin aloitettiin liimaamalla kirja yhteen.
ENNEN liimaamista kannattaa poistaa kirjan alusta joitain sivuja muutaman millin paksuudelta. Jopa 5 mm. Työstäessa kirja "turpoaa", eikä kansi enää mene kiinni, jos kaikki sivut on tallelle.
Sitten PALJON Tacky Glueta kaikkiin reunoihin ja levitys. HUOM: kanteen kannattaa laittaa muovi suojaksi, koska tässä kannen tulee olla avattava.

Olisin harkinnut useamman kerran kirjan veistämistä ontoksi, jos olisin tullut ajatelleeksi, miten kova homma se on! Tein homman pienissä jaksoissa, noin 15-20 minuuttia jaksoin, sitten tauko. Kokonaisuudessaan meni aikaa noin kaksi ja puoli tuntia. Käsi oli välillä tunnoton, ja sormia särki vielä seuraavanakin iltana.

Veistäminen on pölyistä ja silppua tulee älyttömän paljon. Mulla kun on astma ja pöly on yksi mun vihollinen, niin pidän vieressä pölyä keräävää ilman puhdistajaa, Electroluxin Oxygen on laitteen nimi. Myös imuri on hyvä olla vieressä ja imaista sillä vähän väliä pienet silput pois.

Mulla helpotti leikkaamista se, ettei reunojan ollut tarkoituskaan olla tasaiset ja siistit, vaan ne sai jäädä röhelöisiksi. Pitkään mietin, mikä on reunojen väri, päädyin sinisen ja violetin sävyihin, koska aiheena on siunattu uni.

Maalaamisen jälkeen piti odotella yös yli, että maali ehti kuivua. Maalia on paljon, jotta se peittää kaikki silput ja röhelöt röpelöt. Turpoamisen estämiseksi kuivatin kirjan vaakatasossa, paljon painoa päällä. Kosteuden poistamiseksi laitoin kirjan sisälle silicagel pusseja, joita on jostain kumman syystä tullut säilytettyä. Kosteuden keräämiseen käynee myös kipossa olevat riisinjyvät tai mikä vain paljon kosteutta itseensä imevä matsku. Onhan noita kosteudenkerääjiä nykyisin ihan myynnissäkin, autotarvikeliikkeissä. Kuivumista edistää jos kirjan saa lämpimmän paikkaan.

Tässä vaiheessa ideani ei ollut vielä täysin muotoutunut. Lähdin kaivelemaan varastoa. On se kumma, että vaikka olen karsinut tavaraa useamman vuoden, on ollut kotikirpparia ja vuokrattua pöytää, niin silti sitä roinaa aina vaan on. Ja tässä tapauksessa hyvä niin, kaikki tarvittava löytyi kotoa :-)

Hahmo. Kovia kokenut vanha pikkuinen matkamuistonukke on uskollisesti odottanut uutta elämää ulkovarastossa monia vuosia. Uudessa elämässään hän on ikuisessa kauniissa unessa. Pois varisseet kasvot maalasin akryylimaalilla. Vaatteet silkkiväreillä. Nukkuvan asennon aikaan saamiseksi hänelle piti tehdä hieman väkivaltaa, ja sitä hänelle pahoittelen.

Avainasemassa tässä kirjassa on hevos-hologrammi, jonka olen saanut saaliikseni jostain kirpputorilta kauan kauan sitten. Hevonenkin on odottanut, milloin pääsee taas päivävaloon sieltä varastosta. Nimeä hevoselle pyörittelin muutaman päivän, lopulta hänestä tuli Valon ratsu. Alemmassa kuvassa oikealla on kirja maalattuna, ratsu ja hahmo kiinnitettynä (toistan itseäni; paljon Tacky Glueta!). Vasemmalla on viimeistelty versio. 

Hologrammin liimaamisen jälkeen (taas piti odottaa kuivumista) maalasin taustan mustaksi ja liimasin nukkuvan hahmon. Metsän sammaleet on upeasta ihanasta lahjaksi saamastani huovutetusta huivista, joka joskus repesi, ja säästäen olen huivia palastellut tärkeisiin askarteluihin. 
Unenomaiset roikkuvat harsot on silitettävää kimallekuitua.Kimallekuitua on sekä silitettävää, että sellaista joka ei sovellu silittämiseen. Jos tilaa jostain, niin kannattaa olla tarkkana kumpaa tilaa.

Koska kirjan kansi kaipasi jotakin, niin värkkäsin siihen runontapaisen:

Valon ratsu

Kun metsään nukahdin, näin jotain ihanaa.
Uljaan ratsun tuon, valoa, kultaa hohtavaa.
Henkiopas hänkö lie, vai enkelin kaltainen?
Herääminen näyn pois vie, mutta tunnen siunauksen.
Valon ratsu kanssain kulkee, mihin tahansa matkaankaan.
Suojelukseensa mut sulkee, ei hylkää milloinkaan.

Mitäköhän kaikkea tällä kertaa unohdin...
Edellistä kirjoitusta piti käydä korjaamassa useamman kerran, kun muistin tärkeitä seikkoja tekemiseen liittyen. Mutta, tarkoitus ei ole luoda tarkkoja teko-ohjeita, vaan antaa ideoita. 
Hologrammin voisi korvata esim. peilillä. Autotarvikeliikkeissä myydään pienenä arkkina kätevää saksilla leikattavissa olevaa peiliä joka käy moneen tarkoitukseen.

"Altsuista" (altered book) kiinnostuneiden kannattaa hakukoneella hakea kuvia; art book project ja altered book, niillä pääsee ideoinnissa alkuun. Pinterestistä löytyy sitten jo ihan liikaa, pää rajahtää!

Olenkin viime viikkoina useamman kerran hokenut:
Liikaa ideoita,
liikaa ideoita,
liikaa ideoita!

Jossain vaiheessa taas jatkuu...............
Miellyttävää ja mieleistä vappuilua kaikille täältä toivottelen!
Milja Talvikki :-)

Ursula-kynäteline

Maanantai 17.4.2023 klo 15:49 - Milja Talvikki

Nonnii.
Asiaan.

Koulussa me tehtiin ihan ekana liimausalustat jotka laminoitiin, mutta siitä ei näköjään ole mulla koneella kuvaa, enkä tiedä, onko siinä tarpeeksi itua julkaista.
Ensimmäinen varsinainen tehtävä oli muokata vanhasta kirjasta / vanhoista kirjoista säilytin.
Säilyttimeen saimme vapaat kädet. Minä päädyin kynätelineeseen. Kirjoista syntyi mm. korurasioita, laatikoita, pikkuhylly (!), korvakorutelinekirja, sitä tätä ja tuota.

Jos joku nyt kauhistelee, että miten ihania vanhoja kirjoja voi tollai "tuhota", niin tosiasia on se, että niitä ihania vanhoja kirjoja on maailmassa LIIKAA. Kunniakkaampi loppu on päätyä tuunaajaan käsiin ja saada uusi käyttötarkoitus, kuin joutua uusiopaperiksi tai energiajätteeksi. Mielipiteitä on monia.

Itse syöksyin suoraan Lappeenrannan Hyötyhalliin metsästämään sopivia kirjoja, ja sieltä tarttui mukaan läjä Ursuloita hintaan 30 senttiä kappale. Mietin, miten saisin ne käytettyä siten, ettei kirjoja tarvitsisi millään muotoa pilkkoa. Hetken aikaa kirjoja pyöriteltyäni keksin ratkaisun. Ja silloin astui esiin luottoliimani, Aleene's Tacky Glue. Jollain muullakin askarteluliimalla on lupa yrittää, mutta melkein uskallan väittää, että liimauksen lopputulos jää hieman jälkeen.
Tähän lootaan tarvitsee viisi kirjaa, aika ohutta romaania. Esim. nämä Ursulat on 10 mm paksuja.
Ensin liimasin kirjat kiinni kuvan mukaisesti. Reilusti liimaa ja levitys kaikkiin kolmeen sivuun. Annoin kuivua yön yli.

Kokosin valmiit kirjat laatikoksi. Tarttee PALJON liimaa!!!
Vaati aika pitkiä hermoja ja sorminäppäryyttä saada pysymään kirjat kohdallaan, mutta painavien säilyketölkkien avulla se onnistui!
Jätin taasen kuivumaan yön yli.

Seuraavassa vaiheessa otin apumateriaaliksi aina luotettavan kapalevyn. Käytän kapalevyä paljon, ja kotona on aina vähintäänkin jämäpaloja muista askarteluista. Päätin kasata lokerikon 5 mm paksusta kapasta, kasaaminen tapahtuu pienipäisten nuppineulojen ja liiman avulla. 

Sovitin lokerikkoa paikoilleen ennen sen lopullista kasaamista.
HUOM! Päällystä palat ENNEN lopullista kasaamista, on paljon helpompi.
Kapalevyn sisus itsessään on pehmeää, eikä se sellaisenaan sovi lokerikon materiaaliksi. Sattui olemaan jemmassa kultaisia kartanpaloja, paksua paperia vanhasta Lontoon matkaoppaasta. Ne liimasin lokerikon osiin ja pohjaan. Päällystäminen onnistuu myös jo kasattuun lokerikkoon, mutta se vie hermot, eikä lopputulos ole yhtä siisti.

Valmiin lokerikon liimasin paikoilleen. Jälleen reilusti liimaa Ursula-kirjoihin ja lokerikko paikoilleen. Sivelin liimalla myös kaikki lokerikon osat, etenkin nuo päälliosat, mihin helposti tökkää kynällä. Liima tukevoittaa paperia huomattavasti. Aika näyttää, miten lokerikko kestää käytössä. Voi olla, että teen tästä säilytyspaikan siveltimille. Silloin ei ainakaan terävillä kynillä tule tökittyä tuota rakennetta.
Jos et rakentele sisälle lokerikkoa, niin pari lasipurkkia tai säilyketölkkiä ajaa saman asian kynien pystyssäpysymisen suhteen.
Kaiken kaikkiaan olen lopputulokseen tyytyväinen, ja se on aika hyvin, jos itse olen tyytyväinen ;-)

Kohtalon oikusta jemmoistani löytyi täsmälleen sopiva leveä nauhan pätkä. Hämmennyin itsekin miten hyvin kävi väri, nauhan ja kirjojen aikakausi on sama, ja nauha riitti! Ylimääräistä oli vain noin 10 cm pätkä. Nauhan koristeellisuuden lisäksi, se auttaa lootaa pysymään kasassa. Nauha on liimattu runsaalla liimalla tiukkaan kiinni. Tiukkaamisessa käytin apuna tukevaa neulaa, jolla kiristin nauhan, ja loppupäät liimasin kun nauha oli jo muuten kuivunut.

Tuotakin nauhaa olin säästellyt about 7-8 vuotta. Nyt se löysi paikkansa. Nauhan alle jäi etupuolelle tyhjää, ja siihen liimasin ylimääräisestä Ursulasta kaksi kansisuikaletta, ettei nauha löpsötä tyhjän päällä.

Tämmöinen oli ensimmäinen kouluhomma kädentaidtojen ohjaajan täydennyskoulutuksessa.
Seuraavaksi värkkäsin art bookin. Siitä lisää tuonnenpana.

Heippa!

OHO !!!

Maanantai 17.4.2023 klo 14:51 - Milja Talvikki

OHO !!!

Niin. 
Siis se blogi.
Tämä blogi.
Onhan mulla ollut kaksi blogia aiemminkin, mutta molemmat olen lopettanut.
Tai niin luulin.
Edellisen blogin kirjoitukset tupsahti tuohon esille, kun otin blogi-ominaisuuden taas käyttöön.
Ne on suurimmaksi osaksi kertoiluja ihmissilmälle näkymättömästä maailmasta, hörhö-juttuja, kuten joku sanoisi. Jos ne ei kiinnosta, niin ei kannata mennä lukemaan. Mutta jos missään määrin kiinnostaa, niin antaa mennä vaan.

Tämä "uusi blogi" tulee käsittelemään askarteluprojekteja. Vähemmän tulee ihan varsinaisia ohjeita, mutta ideoita ja inspiraatiota tulee. Ja kaupan päälle saattaa tulla kirjoitusvirheitä, olen monta jo tässä korjannu, mutta jatkossa luulen, että antaa vaan mennä. Jos pystyn, olen itse sellainen oikeinkirjoituksen pilkunnussija..................

Elämä heittelee ihmislasta. Siksi askartelublogikin saa päivänvalon.
Lukuvuoden 2021-2022 olin Kymenlaakson Opistossa opiskelemassa visuaalista viestintää. Luulin, että sen jälkeen pääsen töihin, mutta toisin kävi. 8 kk työttömyyden jälkeen sain työkkäristä ohjeistusta hakea minulle sopivaan työvoimakoulutukseen. Kappas! Alkamassa oli Kädentaitojen ohjaajan täydennyskoulutus. Ei huono! Ei lainkaan!
Neljä viikkoa siellä on nyt oltu, joulukuuhun saakkaa saadaan olla. Ja nimenomaan saadaan. On se niin kivaa ja joka päivä oppii jotain uutta ja tulee uusia ideoita ja oivalluksia (ihan kun niitä ideoita ei muutoin tarpeeksi olisi...)
Ja tämä tästä päivämäärästä alkava blogi kertoo näistä koulutuksen projekteista ja kokeiluista. Kunhan minä nyt yritän saada rustattua ensimmäisen varsinaisen tekstin. Kuvat pitäisi olla jo koneella.
Palaan pian....................
Milja

Jonninjoutavaa höpinää

Sunnuntai 21.6.2020 klo 14:03

Hupsista!
Löysin läppärin kansioita peuhatessani kirjan käsikirjoituksen.
Joo.
Kirjan.
Semmonenkin on tullut kirjoitettua.
Kuinkakohan monella muulla on julkaisematon kirja jossain omassa jemmassa...

Laitan tähän katkelman, joka rönsyilee, ihan kuin puheenikin.

            

"Olen entisissä elämissäni ehkä ollut muinaisessa Egyptissä, mutta varmasti olen ollut Brittein saarilla!
Ehkä jopa useamman kerran.
Minulla on aivan järjetön, selittämätön veto Lontooseen.
Olin käynyt vain yhden kerran ulkomailla lentomatkan päässä, isäni kanssa Marokossa 1986, kun 1988 päätin lähteä Lontooseen. Ketään en saanut kaveriksi, joten hieman asiaa harkittuani varasin matkan yksin. Ja samalla vauhdilla otin kahden viikon matkan, tuntui vain siltä, ettei viikko riittäisi mihinkään.

Ja kuinka oikeassa olinkaan, olisin vaikka jäänyt sinne.
Minulla oli sellainen yksittäinen naispaikka (siihen aikaan matkatoimistot möivät sellaisiakin!), ja sain ihanan huonekaverin, Virpin. Hän oli päivät opiskelemassa, en enää muista mitä, jotenkin liittyi taiteisiin, mutta illat vietettiin yhdessä. Ensimmäisenä iltana taidettiin olla hotellilla suhteellisen myöhään, kun en muista missään käyneeni.
Seuraava aamupäivä olikin erikoinen.

Lähdin aamupalan jälkeen hotellilta kävellen liikkeelle, Virpi oli mennyt menojaan jo hieman aiemmin. En edes tiennyt mihin olin menossa, kunhan lähdin päämäärättömästi kävelemään keskustaa kohti kartta tiukasti kädessäni.

Ensimmäistä kertaa seikkailulla suurkaupungissa, ja aivan yksin!

Kävelin muutaman korttelin, epäusko alkoi vallata mieltäni.
Kävelin hieman lisää, erikoisen tunnelman vahvistuessa.
Tunnin, kaksi, käveltyäni oli pakko todeta, olin tullut kotiin!
En missään, koskaan, en ennen sitä enkä sen jälkeen, ole kokenut vastaavaa tuttuuden tunnetta, tänne minä kuulun, täältä minä olen, täällä minä olen ollut onnellinen. Pakahduttavaa riemua paluusta paikkaan jossa en ole aiemmin käynyt!

Olen ollut useita kertoja Lontoossa tuon ensimmäisen matkan jälkeen, mutta se ensimmäinen reaktio ei tietenkään voi tulla samanlaisena uudelleen. Olin ennen tuota matkaakin ajatellut kuoleman jälkeistä elämää ja uudelleen syntymän mahdollisuutta, ja Lontoossa kävellessäni sain varmistuksen, että emme ole täällä maan päällä vain kertakäynnillä. Se tuttuuden tunne oli liian voimakas ollakseen pelkkää kuvitelmaa, minun oli täytynyt olla siellä ennenkin!

Ne kaksi viikkoa minä tyttö kävelin.
Kävelin, kävelin, ja kävelin.
Kolusin nähtävyyksiä ja sitten taas vähän kävelin.
Kävelin kunnes en enää jaksanut ja olin eksynyt.
Kun osuin maanalaisen asemalle, painuin tunneleihin ja ajoin takaisin hotellin lähelle. Metron otin nopeasti haltuun, se on idioottivarma systeemi, mutta bussilla, double deckerillä eli kaksikerroksisella bussilla, matkustin vasta kolmannella Lontoon matkallani. Viimeisimmästä Lontoon matkastani on kulunut tuskallisen kauan, yli kymmenen vuotta. Veri vetää taas takaisin, jollain konstilla sinne olisi päästävä.
Viimeisessä vuosikymmenessä on ollut niin paljon erilaisia liikkuvia osia, palapelin palasien järjestelyä, täydellinen elämänmuutos, muita matkoja, etten ole ehtinyt kaivata Britanniaan.
Nyt kun elämä on tasoittunut arkisiin uomiinsa, kaipuu iskee kovempana kuin koskaan!

Jollain ystävien kanssa tehdyllä Lontoon reissulla osuimme tapahtumaan, jossa näimme vanhanaikaista tanssahtelua, saattoi olla poloneesia, vanhat tanssit ovat vaikeita asiaan vihkiytymättömälle.
Tanssijoilla oli päällään asiaan kuuluvat asut, naisilla leveät vannehameet, krinoliinit, ja miehillä liivit ja hännystakit. Seurasimme tanssijoita ylhäältä, isoa salia kiertävältä parvekkeelta, mutta paikasta tai tapahtuman laadusta ei ole mitään muistikuvaa.
Meitä oli reissussa neljän ryhmä, ja joku totesi, että olisi ollut ihanaa elää tuohon aikaan. Minäkin monesti asiaa miettineenä annoin haaveille tylyn realistisen lopun.
Sillä jos me olisimme eläneet tuohon aikaan, samassa yhteiskuntaluokassa kuin tässä elämässä, niin emme me olisi päässeet juhlavasti tanssimaan, me olisimme olleet kyökissä kuorimassa perunoita!

Ja niinhän se olisi ollut, täytyi muidenkin todeta.
Jos otamme huomioon tämän elämän taidot, minä olisin saattanut istua pikku midinettinä koleassa vinttihuoneessa, ommellen pukuja ylemmälle luokalle, helmi helmen jälkeen koristeita kiinnittäen.
Tai olla pulskana hyvin syötettynä imettäjänä lastenhuoneessa takkatulen ääressä, sellainen lypsylehmä olin tyttären syntymän jälkeen. Tytär joutui synnyttyään vauvateholle ja minä opettelin pumppaamaan maitoa pulloon.

Hoitajat menivät kahvitauolle ja sanoivat että voin tuoda maitopullon kahvihuoneeseen, kun olen valmis. Näytin täyttä pulloa huoneen ovella, ja hoitaja kommentoi ”no hyvinhän tuota maitoa tuli, laitetaan pulloon nimi ja tuonne jääkaappiin”.
Minä seisoin kynnyksellä hieman hölmistyneenä… ”tässä pullossa on eka rinta, tartteisin toisellekin pullon”.
Kahviringissä oli näkemisen arvoiset ilmeet!
Ei siitä lypsylehmänä olosta mitään iloa ollut.
Tytär joutui pitkään sairaalakierteeseen nenämahaletkuineen enkä voinut imettää kuin pari viikkoa välissä. Siinä vaiheessa, kun tyttären ravinto meni suoraan suoneen, niin maidontuotantoni lopetettiin lääkkeillä, maitoa ei yliopistollinen sairaala ostanut ihollani olevan bakteerin vuoksi.
Sain lääkkeitä viikoksi, joskin lääkäri sanoi, että maidon tulo yleensä tyrehtyy jo neljässä päivässä. Minä menin viikon päästä kysymään, josko tabletteja saisi jokusen lisää?
Siis ihan älytön lehmä. Ja aivan turhaan.
Mitä tuhlausta, monella joka tarvitsisi, ei tule maitoa, ja minä jouduin kaatamaan sitä litratolkulla viemäriin jonkun ihobakteerin vuoksi. Imettää olisin voinut, mutta se bakteeri on sellainen, että alkoi lisääntyä putelissa.
Jos olisin saanut maidon myytyä, ja pumpannut sitä sen 8 kuukautta kun tytär oli letkuruokinnassa, niin olisin hitto vie saanut niillä rahoilla oman helikopterin lentäjineen! Enkä minä koskaan liioittele!

Kyökkiin jäätiin ennen maitotarinaa, ja kyökistä tuli mieleen ilmiö Downton Abbey (minä niin rakastan sitä sarjaa), ja elokuva Gosford Park, jota suosittelen kaikille laadukkaan brittidraaman faneille. Tai Clive Owen (nam!) faneille. Jos leffa ei ole vielä osunut kohdalle niin kannattaa kaivella esiin ja katsoa.
Molemmissa on snobi kreivitär jota esittää Maggie Smith.
Roolihahmo ei ole sama, mutta aivan hyvin voisi kuvitella, että se on, että Downton Abbeyn Violet Crawley olisi lähtenyt vieraisille Gosford Parkiin.
Se Gosford Parkin kyökki, se on juuri sellainen, johon meidät kuvittelin pottuja kuorimaan, pieniruutuiset ikkunat alakerran käytävän molemmin puolin.
Ja semmoisessa keittiössä olen saanut syödä monta aamupalaa! Nykypäivänä se oli muutettu hotellin aamiaishuoneeksi.
Ja vaikka se Lontoon matka tapahtui paljon ennen kumpaakaan noista filmatisoinneista, niin tyylillisesti paikka oli tuttu monista muista sarjoista ja elokuvista. Meinasi henki salpautua, kun menimme ensimmäisenä aamuna pohjakerrokseen aamupalalle, kun tajusin, että hotellimme on ihan oikeasti ollut aiemmin jonkun rikkaan perheen koti tai kaupunkiasunto! Hotellina se ei ollut kaksinen, saattoi olla jopa yksinen, suomalaisen tähtiluokituksen mukaan, mutta miljöö korvasi osan puutteista. Luulen että huoneemme oli entisellä palvelusväen puolella, niin kapeat, kaartuvat ja jyrkät portaat sinne johti, eihän aatelisdaamit juhlaleningeissään olisi mahtuneet niitä portaita kulkemaan.

Ne leningit! Upeita, ihania, mielikuvitusta kiehtovia toinen toistaan kauniimpia uuman korostajia. Mutta kauneudella on ollut nurja puolensa, on se ollut yhtä tuskaa olla aatelisnainen ja olla köytettynä korsettiin kaiket päivät, vain yöllä on pystynyt hengittämään vapaasti. Nilkat piilossa kuumimmalla helteelläkin, siveänä sipsutellen päivänvarjon alla. Nykyaikana ollaankin sitten toisessa ääripäässä, vaikka olisit aatelinen, kuuluisa, tai kuka vaan, voit näyttäytyä julkisesti trikoohousut jalassa eikä kukaan ole moksiskaan.
Tai voit näyttäytyä vaikka ilman housuja, etenkin jos olet näyttelijä joka kävelee punaista mattoa tai pop-prinsessa iltapukugaalassa. Joku aika tässä välissä on ollut hyvä kultainen keskitie. Ilman korsettia, mutta kuitenkin jotain tyyliä noudattaen.
20-luvun pikkumekoista pidän, silloin meikäläisen olisi tosin pitänyt köyttää jotain muuta. Litteä povi piti olla niissä mekoissa.
Mission impossible.
Vedänpä verkkarit jalkaan ja unohdan Downton Abbeyn charleston-ajan juhlamekot.

Voi ei, ei olisi pitänyt puuttua brittisarjoihin, niitä voisin muistella vaikka kuinka paljon! Lempparini 1970-luvulla oli Upstairs, Downstairs, suomalaiselta nimeltään Kahden kerroksen väkeä. Siinäkin häärättiin paljon alakerran keittiössä, ja kokki oli keittiön ehdoton kuningatar. Nykyisin se sarja näyttää hassulta, kun lavasteet ovat sen ajan tuotteita, että oven paukahtaessa kiinni koko seinä heilahtaa.  Upstairs, Downstairs, taas muistuttaa lasten lorusta:

Goosey goosey gander,
Whither shall I wander?
Upstairs and downstairs
And in my lady's chamber.
There I met an old man
Who wouldn't say his prayers,
So I took him by his left leg
And threw him down the stairs.

Loru lausuttiin sarjassa Safiiri ja Teräs, siinä tosin vanhempana versiona kuin tuo tuossa. Safiiri ja Teräs oli pelottavaa katsottavaa 1980-luvun alussa. Lasten sarjana alkanut tarina muuttui aikuisille suunnatuksi ja sen myötä pelottavammaksi. Saattoi olla ensimmäinen kokemukseni scifistä. En silloin edes tiennyt mitä scifi on!
En ole kovin kummoinen scifi-fani, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, pidän enemmän fantasiasta.
Safiirin hahmo on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi muistiini poikkeuksellisuudellaan, häntä esittänyt Joanna Lumley on eräs suosikkinäyttelijöistäni, ja Todella Upeeta sarjan myötä mainettaan kasvattanut daami oli poikkeuksellinen myös Patsynä.
Patsyn nikotiinilaastarit muistan aina!
Nehän lataantuivat, kun Patsy laittoi se käsivarsiinsa.
Brittisarjat olisi loputon suo johon lopulta uppoaisin, joten palatkaamme takaisin tosielämään, mutta edelleen brittiläisissä tunnelmissa.

Tunnustan olevani anglofiili, en kuitenkaan anglomaani.
Pidän englantilaisista asioista ja ihailen niistä monia.
Olen aina pitänyt teestä enemmän kuin kahvista.
Harmaat kivitalot ja -muurit näyttävät niin kodikkailta.
Amme päihittää saunan mennen tullen, ihan totta!
Ihanin kesäsää on lämmin ja tyyni, jolloin himppusen sumuisesti satelee vettä.
Brittipoppi.
Jaguar.
Land Rover.
Musikaalit.
BBC televisiosarjat.
Kuivakka brittihuumori on ihan parasta.
Yksi suosikkinäyttelijöistäni on Bill Nighy (tähän ei tule nam, kuten Clive Owenin kohdalla, koska Bill Nighy on… no, Bill Nighy) jonka vähäeleinen kehonkieli, stiff upper lip, eli ilmekään ei värähdä, vaikka mitä tapahtuisi, ja kuvaavat hymähtelyt saavat minut hyvälle tuulelle.

Ystäväni sanoi kerran: ”näytät enemmän englantilaiselta kuin englantilaiset itte”.
No näytän siinä määrin britiltä, että usein minulta on Lontoossa kysytty tietä.
Ja pari kertaa olen osannut neuvoakin.
Valtavan tavaratalon, John Lewisin, pohjakerroksessa en osannut neuvoa, kun minulta kysyttiin neuvoa sieltä ulos. Kysyjät olivat näöstä päätellen 50+ tytär ja iäkäs äiti. Kerroin että olen turisti, joka on itsekin tavaratalossa eksyksissä, vaikka olinkin juuri siellä missä halusin olla, käsityötarvikeosastolla, ei vaan ollut hajuakaan, miten sieltä pääsisi pois. Naiset menivät hieman sivummalle ja kuulin kun nuorempi kuiskasi närkästyneen oloisena vanhemmalle: ”I was sure that she is british!”.
Hih!
Menen täysiään myös irlantilaisesta.
Dublinissa Lontoolaiset turistitytöt kysyivät minulta neuvoa, kun olivat eksyneet."

Tässä tämmönen pätkä "pöytälaatikkoon" jääneestä kyhäelmästä.
Laittelen joskus lisempää.

(lisempää.... taitaa olla lemijä, outo muoto tutusta sanasta)

Mitä on valokieli?

Torstai 23.4.2020 klo 20:30

Tämä teksti on nopea kirjoittaa, sillä juttu on videon muodossa.

Valokieltä löytyy kanavalta neljä julkaisua, ja lisää on tulossa, joten kanava kannattaa tilata, jolloin saa sähköpostiin ilmoituksen kun uusi viedo on ladattu.
Kanavan tilaaminen onnistuu kun olet kirjautuneena YouTubeen. Jos puhelimessasi on taustalla aktiivisena Gmail-sähköposi, niin olet jo valmiiksi kirjautunut.

Videon alla lukee TILAA, ja siitä vain klikataan.
Videoista kannattaa myös painaa tykkäys-peukkua, kiitos :-)

Videon löydät klikkaamalla TÄSTÄ

Nyt on aika

Lauantai 4.4.2020 klo 10:44

Nyt on aika.
Aika pysähtyä ja miettiä millaisessa maailmassa haluamme elää.
Aika tehdä valinta.
Kääntyäkö pysyvästi valoon päin, vai antaako synkkyyden vallata mielen.
Maailma heijastaa meille takaisin sitä, mitä ajattelemme, millä taajuudella oma mielemme värähtelee. Valo, ilo ja keveys vetää kaltaistaan energiaa puoleensa, kun taas matalat taajuudet, synkät ajatukset ja negatiivisuus, vetää puoleensa lisää pimeyttä.

Tiedehän on jo todistanut, että kaikki on energiaa. Miksi ihmismielen on edelleen niin hankalaa hyväksyä, että tämä pätee myös omaan elämään. Energia voi olla hyvää, tai pahaa. Välimuotoa ei enää ole.
On valittava.

Koronan kaksi puolta.
Tämä poikkeustila on saanut monet ajattelemaan. Kun on ollut pakko pysähtyä, jäädä pois oravanpyörästä ja mielen hiljentävästä liian täydestä vapaa-ajasta. Se on osaksi koko epidemian tarkoitus. Saada ihmiskunta pohtimaan, mitä on tulossa, millaisessa maailmassa elämme, kun epidemia on ohi. Saada materialismin sairastuttama ja saastuttama maailma takaisin terveempiin arvoihin.
Viruksella on myös pimeä puoli, saada ihmiset pelkäämään. Pelko kasvattaa pelkoa, ja pelko ruokkii negatiivisia energioita ja pimeyttä.

Pelko on hankala asia. Ja päästä tilaan, jossa ei pelkää, on haasteellinen tehtävä. Siinä on kohdattava omat pelkonsa ja pimeät puolensa silmästä silmään. Ilman sitä selvitystä ei pääse tilaan, jossa ei enää pelkää. Mieti, mitä sinä pelkäät? Mitkä ovat pahimmat asiat maailmassa, mitkä sinua hirvittävät?
Kun kohtaat nämä, ja annat niiden mennä, pelko ei enää hallitse sinua. Silloin voita pysyvästi valita ilon ja valon. Ei ole helppo homma, ei. Mutta mieti. Mieti, mieti, mieti. Kumman haluat valita?

Mitä useampi meistä värähtelee ilon ja valon taajuudella tässä vaikeassa ajassa, sen varmemmin valo voittaa. Kamppailu on nyt menossa.

Jos tämä ajatus tuntuu sinusta hankalalta, että miten muka Sinun ajatusmaailmasi voisi vaikuttaa mihinkään, elämähän heittää sontaa silmille yhtenään, niin mieti sitäkin, miksi ajattelet niin?
Miksi valita tummat energiat valoisten ja keveiden sijaan?
Valinta on sinun, minun, meidän kaikkien.

Jos olet lipsahtanut synkkyyden puolelle, tai ollut siellä koko tämän elämäsi, vielä ehtii kääntää suuntaa. Etsiä ilon pilkahduksia pimeyden keskeltä. Valoa sieltä, missä sitä ei muka ole. Valo on kaikkialla ja meissä kaikissa, tulee vain etsiä katkaisija ja kääntää se päälle.

Monet, jotka minut tuntevat, tietävät, että seurassani on helppo olla, ilmavirtamainen ilo ja valo kulkevat mukanani (minunkin elämässäni on ollut aikoja, jolloin näin ei ole ollut). Ilon ja valon levittäminen on minun, ja monen muun valotyöntekijän, elämäntehtävä. Tänä aikana ilon levittäminen on erityisen tärkeää, mutta sitä ei voi tehdä ihmisten keskuudessa, koska meidät on kehoitettu eristyksiin. Se on yksi koronan pimeistä puolista, hankaloittaa valotyöntekijöiden työtä.

Virus ei pelota minua, mutta suhtaudun siihen tietyllä kunnioituksella, en leiki sen kanssa. En myöskään anna pelolle valtaa, vaan pysyn ilossa, valossa, rauhassa ja rakkaudessa. Välitän niitä maailmaan ajatusteni ja tunteitteni kautta.

Sinäkin voit olla valotyötekijä, ellet jo ole.
Anna seuraava ajatuksesi olla täynnä rakkautta koko maailmaa kohtaan.
Suo mielesi vallata keveys.
Hassuttele, kerro vaikka vitsejä, tanssi, laula, nauti alkavasta keväästä.
Nyt se on erityisen tärkeää.
Nyt on aika.

"Sinä olet Valo"

Tätä julkaisua saa jakaa, ja se on jopa suotavaa.

Materiaalinen puhdistus

Perjantai 6.9.2019 klo 14:11

Materiaalinen puhdistus.

On tärkeää hankkiutua eroon vanhoista energioista, ajatuksista, uskomuksista ja toimintamalleista, jos aikoo päästä eteenpäin henkisessä kehityksessä.
Tunnepuolen siivoamisen ohella myös materiaalisessa maailmassa on hyvä puhdistaa nurkat, hyllyt ja komerot turhasta roinasta.  Monet vanhat tavarat ovat sitoneet itseensä aiempia, ja alempia värähtelyitä, ja vaikka ne energiat eivät olisi varsinaisesti huonoja, niin ne ovat kuitenkin mennyttä elämää.

Kevättalvella 2019 riehaannuin tekemään suursiivouksen tavaroista ja papereista, jotka olivat sitoneet minut vanhaan.

Ensimmäisessä erässä meni liki neljä tuntia, kun kahlasin läpi kolme suurta paperipinkkaa. Jäljelle jäi noin 10 % alkuperäisestä määrästä, tärkeiksi katsomiani asiakirjoja.
Poltin tuvan uunissa valtavat niput papereita ensimmäisen asuntoni kauppakirjasta lähtien. Mitä minä sillä oikeasti enää olisin tehnyt? 30 vuotta vanhalla paperilla, kun se asuntokin tuli myytyä pois 27 vuotta sitten! Poltin vanhat työsopimukset kymmenien vuosien takaa, työttömänä ollessani työttömyyspäivärahojen päätökset, maksettujen laskujen kuitteja, vanhoja sairaslomatodistuksia, kaikkea mitä olin pitänyt tärkeänä, mutta millä ei oikeasti ole mitään merkitystä säästääkö niitä vai ei. Voi sitä paperin määrää! Ja tuhkan määrää… nuohooja varmaan huomauttaa, että sitä on paperia polteltu…

Jatkoin suurta putsausta vielä samana päivänä.

Hyllyillä ja kaapeissa oli monenlaisia pahvisia säilytyslaatikoita, jossa oli vaatteita, sekalaista tavaraa, lankoja ja muuta tärkeää. Nämä laatikot olivat kulkeneet mukanani vuosikausia, vanhimmat niistä varmaan 20 vuotta! Tyhjensin raivoisasti kaikki ne vanhat laatikot (ei, ei kuitenkaan, yksi erikoisen kaunis, rakkaalta ystävältä lahjaksi saatu loota on tallessa ja edelleen käytössä. Ihan kaikesta ei tarvitse luopua).

Tyhjensin siis laatikot kasseihin ja jätesäkkeihin odottamaan lajittelua.
Poltin laatikot. Lisää tuhkaa.
Ensin harkitsin laatikoiden viemistä keräyslaatikkoon, mutta jotta energiat todella vapautuisivat, päädyin polttamiseen. Kerrostalossa tai pienessä takassa tätä ei pääse tekemään, silloin on käytettävä muita keinoja, mutta tärkeintä on, että poistaa vanhan materian omista nurkistaan.
Suorastaan hämmästyin, kun laatikoita muuttui tuhkaksi huimat 14 kappaletta!

Onneksi puolisoa ei häirinnyt lojuvat kasat ja säkit, sillä sisältö sai odottaa vuoroaan useita päiviä.

Vaatteista lähti suurin osa ystäville ja kierrätykseen. Sekalaisista tavaroistakin hupeni puolet. Lankoja tarvitsen, joten ne oli sullottava uusiin jemmoihin. Upeat ja ylelliset edelliseen asuntooni ompelutetut verhot, olivat paha paikka. Ne olivat olleet laatikossa jo liki vuosikymmenen, piilossa päivänvalolta, taiteltuna, hyljättynä.
Ne verhot edustivat minulle luksusta, ne olivat kallis investointi silloin ennen, kun olin uuden elämän kynnyksellä. Mutta nyt ne olivat muuttuneet taakaksi. Koska tiesin, että minulla ei ole niille enää paikkaa, annoin ne pois. Lahjoitin ne sillä ehdolla, että jos ne eivät sovikaan uuden omistajansa suunnittelemaan paikkaan, hän antaa verhot edelleen, takaisin en niitä huolisi.
Hävitin myös paljon muuta, ja jotenkin tuli selkeämpi olo.
Olen osannut luopua paljosta, mutta vieläkin nurkissa pyörii turhaa tavaraa, joka joutaisi pois.

Tätä asiaa kannattaa miettiä ja pohtia, onko sinulla tavaroita jotka sitovat sinut alempiin tai huonompi energioihin? Menneisyyteen, asioihin, joista haluat päästä eroon tai jotka eivät muutenkaan palvele sinua enää. Opettele luopumaan, ei kannata säilyttää turhaan. Ei kannata säilyttää ajatuksella, että jos minä joku päivä tätä vielä tarvitsen…
Todennäköisesti et tarvitse.

Meille jäi vielä paljon tavaraa, josta olen valmis luopumaan, mutta jotka odottavat vuoroaan vielä joitakin vuosia. Säilytän niitä teini-ikäiselle tyttärelleni. Kun hän joskus muuttaa omilleen, hän saa täältä palasia omaan kotiinsa, omaan tarinaansa, palasia, jotka sitovat sukupolvet toisiinsa, hyvällä tavalla.

Tärkeää on myös oivaltaa, ettei tarvitse ostaa uutta tilalle. Tämä maailma hukkuu turhaan tavaraan, sen näkee jo kirpputoreilla, tarjolla on järjettömät määrät käytettyä tavaraa. Jos tarvitset jotain, silloin kirpputori on hyvä vaihtoehto, säästetään äitimaata ja kierrätetään jo aiemmin tuotettua, sen sijaan että mentäisi kauppaan ostamaan aina vaan uutta.

Shoppailu on liian monelle vain hauskanpitoa, siitä etsitään mielihyvää, joka kuitenkin kestää vain hetken. Ja tämän minä tiedän. Tavara ei maailmasta ostamalla lopu, ja Luoja tietää, että minäkin olen yrittänyt! Vielä vuosikymmen sitten olin oikea himoshoppaaja, ja sitä vaihetta elämässäni kesti noin 20 vuotta. Voi niitä turhuuden markkinoita. Joskus mietin, että olisinpa herännyt ostohorroksesta aiemmin, mutta turha sitäkään on murehtia, kaikki menee niin kuin on tarkoitettu.

Minimalistia minusta tuskin tulee. Mikään pinta ei meillä pysy tyhjänä pientä hetkeä kauempaa. Rakastan kirjoja ja kauniita esineitä, kiviä ja kristalleja. Mutta kirjahylly näyttää kevyemmältä. Siinä on tyhjää tilaa!
Tilaa antaa jonkun uuden tulla, tai olla ihan muuten vaan.

Tähän löyhästi liittyen vielä toinen asia.
Ota käyttöön kaikki aarteesi!
Jos jemmaat kaapissa ”sitten kun”-tavaroita ja vaatteita, niin se on ei ei ei ei ei!
Se kallis uusi neule, jota et raaski käyttää, päälle vaan!
Hienot posliiniastiat pöytään ja kukkia perintövaasiin!
Kaapissa ne eivät ilahduta ketään. Ei tarvitse odottaa juhlia, voit juhlia vaikka joka päivä!
Liian monen kuolinpesän kaapista löytyy käyttämätöntä tavaraa, jota on säästetty siihen parempaan menoon, tai juhlahetkeen, eikä ehkä ole raaskittu käyttää silloinkaan. Saattaa olla, että perikunnan makumieltymykset ovat jotain aivan muuta, ja hartaudella säilytetty aarre päätyy kirpputorille.
Turhaa tuhlausta.
Nauti kauniista vaatteista ja esineistä joka päivä!
Sinä olet sen arvoinen.

Rakkautta, valoa ja iloa elämääsi.

Kiitos. Kiitos. Kiitos.

Kanava

Lauantai 17.8.2019 klo 11:04

Kanava.

Vajaa vuosi sitten kirjoitin, etten aio enää pitää näyttelyä, että ”tämä on nyt tässä”, taiteen osalta.
Mutta eihän se niin mennyt.
Ei se useinkaan mene niin kuin itse kuvittelee ja suunnittelee. Universumi suunnittelee minua paremmin.

Maaliskuussa 2019 minulta kysyttiin yllättäen, että haluaisinko pitää kesänäyttelyn Mikkelissä Naisvuoren Näkötornissa. Meni noin kaksi sekuntia ja vastaus tuli suustani että ”haluan”, vaikken ollut asiaa edes ehtinyt miettiä. Jos olisin ehtinyt miettiä, voi olla, että olisin alkanut jänistää.
Mutta näin oli tarkoitettu.
Kiirehän siinä tuli, kun näyttelyn avajaiset oli vappuaattona, mutta niinhän se sinne rakentui, ja ihan kunnialla. Olipahan kivaa pitkästä aikaa, tuntui että olen herännyt uudelleen eloon pitkän horroksen jälkeen!
Yksi elämäni tarkoituksista on tuottaa iloa ihmisille, ja parhaiten teen sen taiteeni kautta.

Mutta ei tämä taidehommeli tähän jäänyt, kun minut oli taas saatu houkuteltua sen pariin.

Elämässäni alkoi uusi sykli toukokuun lopulla. Vaikka olinkin jo taiteen ääreen palannut kesänäyttelyn muodossa, silti tuntui, etten saanut luomisesta kunnolla kiinni. Sain luotua uutta, ihanaa ja kaunista, mutta se ei tullut sydämestä, se tuli egon kautta.
Toukokuun lopulla tapasin henkilön, joka katsoi minulle varvulla asioita. Hän kysyi minulta, olenko ajatellut kokeilla intuitiivista maalaamista. En ollut asiaa koskaan edes ajatellut, mutta sieltä se siemen jäi itämään ja ajatus kytemään. Oli myös epäilys. Enhän ole mikään maalari, en osaa kunnolla edes piirtää.

Muutama viikko kului.
Olin jo ostanut maalia ja pohjia valmiiksi, sillä intuitio sanoi, että tämä on kokeiltava, vaikka oma usko asiaan ei meinannut riittää. Yhtenä kesäkuun päivänä sitten mietiskelin ja meditoin, juttelin kristalleille, kiville, enkeleille ja henkioppaille ja pyytäen opastusta. Sain vastauksen, että on oikea hetki.

Sitten se vaan tuli. Ensimmäinen intuitiivinen maalaus. ”Yhteys”. Kuva on tekstin lopussa.

Seuraava maalaus tuli taas egosta, yritin maalata väkisin.
Ei sekään kuitenkaan mikään hukkasudinta ollut, maalaus on oikein hyvä, ja löysi uuden kotinsa nopeasti, täydellisen paikan, kuin olisi siihen ympäristöön suunniteltu.
Mutta siinä teoksessa ei ole valoenergiaa.
Ymmärsin että minun ei kuulu maalata egolla, vaan sielun ja sydämen kautta silloin kun aihe annetaan. Maalaukset tulevat silloin, kun ne halutaan minun kauttani välittää, kun on niiden aika syntyä.
Olen vieläkin hämmästynyt, noin 10 taulun jälkeen, että saan olla kanavana. Valon välittäjänä. Se valo joka niihin tauluihin tulee, se on korkeita ja puhtainta rakkauden valoa mikä tulee suoraan taivaasta, korkeimmasta, tähtien takaa.

Saan uuden aiheen vasta kun olen edellisen taulun maalannut alta pois.
Taulun nimikin tulee valmiina, eikä sitä pysty muuttamaan, se on se, mikä on määrätty.

Alkuun tauluja syntyi useampia nopeaan tahtiin, kunnes sattui hassu juttu.
En ollut maalannut kahteen-kolmeen viikkoon mitään. Olin tyttären kanssa lomalla ja ajattelin että vietän hänen kanssaan aikaa enkä uppoudu maalaamiseen. Niinhän siinä kävi, etten saanut aihetta, koska olin niin toivonut. Kun tyttäreni lähti, seuraavana aamuna tuli aihe! Ja illalla tuli vielä toinen.
Ensimmäisen näistä olen saanut tallennettua kankaalle. Se on ”Valoa kohti” ja se on hirvittävän synkkä.

En enää pelkää maalaamista. Käsitän että maalauksista tulee juuri sellaisia kuin on tarkoitettu, vaikkeivat ne täydellisiä olekaan.  Minä olen välikappale. Minulle on suuri kunnia ja ilo olla kanava.

Ahnehtia tässä ei voi. Maalauksia syntyy harvakseltaan, kun olosuhteet ovat oikeat. Vaikka välillä olisi aikaakin, niin aina ei ole oikea hetki maalata. Tätä kirjoittaessa edellisestä on jo viikko. ”Valoa kohti” on edelleen maalaustelineessä, mihin se jäi valmistuttuaan. Välillä käyn sitä katsomassa ihmetellen sen synkkyyttä, vaikka maalaus onkin optimistinen. Murheelliselta (mieheltä) on riipaistu rinnasta sydän, se on jäänyt onttona mustuuteen. Silti hän kulkee sitkeästi valoa kohti, askel askeleelta keventyen. Jonain päivänä huomaten olevansa jälleen ehyt.

Kiitos. Kiitos. Kiitos.

Rakkautta, iloa ja valoa elämääsi.

Leijonaportti

Perjantai 9.8.2019 klo 20:39

Huomautus lukijalle: Nämä blogikirjoitukset käsittelevät henkistä kasvua, henkimaailmaa, näkymättömiä energioita ympärillämme.

Pitkän tauon jälkeen, on tullut aika kirjoittaa.
On tapahtunut paljon, mutta samalla ei kuitenkaan mitään. Kirjoittamisessa on ollut jumi, nyt tuntuu siltä, että se jumi on poistunut, ja tässä saattaakin putkahtaa useampi kirjoitus lyhyessä ajassa.
Aloitetaan.

Leijonaportti.

En avaa käsitettä enempää, osalle Leijonaportti on tuttua asiaa, joille ei ole, niin hakukoneella löytyy tietoa. Erityisen voimakas tapahtuma on tänä vuonna, jota voi hakea haulla ”Leijonaportti 8.8.2019”.

Olen ollut tietoinen viime aikojen voimakkaista energioista ja tästä erityisen voimakkaasta päivästä. Edellisenä päivänä 7.8., ajattelin että ”huomenna se on” kun selailin sosiaalista mediaa ja silmiin osui ilmoitus 8.8. olevasta ohjatusta meditaatiosta (käyn aika ajoin samassa paikassa meditaatioillassa). Sain vahvan tunteen siitä, että minun on tarkoitus olla siellä paikalla, rauhoittumassa rakkaudellisissa energioissa. Ilmoittauduin, ja onnekseni illassa oli vielä minulle paikka.

Torstaipäivä oli kiireinen ja täynnä tohinaa, olin pitkästä aikaa TÖISSÄ! Ihan oikeassa palkkatyössä, joka heitettiin eteeni yllättäen. Kutsu kävi myöhään tiistai-iltana, keskiviikkona kävin perehtymässä, ja torstaina jo täysillä tekemisessä kiinni. Tämä työ on annettu minulle ”ylemmältä taholta” tehtäväksi, ja teen sen ilolla ja huolella, avustaen työnantajaani parhaani mukaan. Mutta se siitä työstä, se on eri maailma.

Päivän aikana en ehtinyt mitään portteja pohtia, hikisenä ja kiireellä olin onneksi ajoissa perillä, valmiina rauhoittumaan ja latautumaan. Minulle nämä ohjatut mielikuvamatkat ovat välillä vähän hankalia, en pääse matkaan mukaan, vaan ajatukset harhailevat ihan muualle. Vain pari kertaa olen kokenut näyn tai saanut selkeän viestin, useimmiten vain hengailen mukana. Silti illoissa on mukava käydä, niiden jälkeen on voimautunut ja energinen olo.  Meditaatiossa matkasimme kristalliseen valtakuntaan moninaisten käänteiden kautta. Kun meditaation ohjaaja sanoi, että nyt maisema vaihtuu ja muuttuu suureksi ja tasaiseksi aukioksi, koin varsinaisen yllätyksen!  Aivan yhtäkkiä eteeni molemmille puolille ilmestyi kaksi valtavan suurta kultaisena hohtavaa urosleijonaa! Ne olivat paikallaan, mutta niiden harja väreili aivan kuin olisi hiljaa tuullut, oli kuitenkin aivan tyyntä. Leijonat istuivat ylväinä omassa voimassaan ja katsoivat minua lempeästi, kun kuljin heidän välistään, sananmukaisesti leijonaportista!

Kun astuin portista toiselle puolelle, sain viestin ”Olet turvassa. Olet turvassa nyt ja aina”. Samaan aikaan kuulin kuin usvan läpi, kun meditaation ohjaaja sanoi, että eteemme ilmestyy suuri kirja, jossa on meille viesti, kun käännämme sivua.  Minulle viesti ehti jo tulla leijonilta, sain kyllä visualisoitua mieleeni kirjan, mutta siinä ei ollut mitään ihmeellistä, vaikka käänsinkin sivua. Ihmeitä tapahtui ympärilläni. Kristallivaltakunta muuttui kultaiseksi. Kaikki oli kullanhohtoista, kristallista, mutta silti lempeää ja lämmintä. Autuasta.

Siinä oli sitten aivan liian nopeasti palattava maan pinnalle, ensimmäistä kertaa en olisi halunnut meditaatiosta poistua. Olisin halunnut jäädä sinne, kultaiseen maailmaan, vahvojen mutta lempeiden leijonien suojaamaan paikkaan. Mutta pakkohan se oli, maadoittua takaisin, ajaa autolla kotiin.

Kokemus muuttui voimallisemmaksi, kun illalla kotona sitä ajattelin, vartalossani tuntui ihmeellistä energioiden virtausta, ymmärsin että minulla oli taas siunattu suuresti.

Uskon, että tästä näystä saan myöhemminkin paljon voimaa. Olen uuden energian siunaama ja suojelema, voin tuntea leijonien välittämän valtavan rakkauden nytkin, vuorokautta myöhemmin. Kun suljen silmäni, olen turvassa kultaisissa energioissa, katsoen leijonaportin vahvoja hahmoja.

Olen vieläkin hämmästynyt, että minun sallittiin kulkea leijonaportista, vaikka tiedän olevani valmis. Valmis uuteen aikaan, jossa jo välillä välähdyksenomaisesti elän.

Tätä kirjoittaessa osaan yhdistää, että kävin samoissa uuden ajan kultaisissa energioissa, kuin viime talvena. Olenkin monesti toivonut pääseväni niihin uudelleen, ja nyt se minulle suotiin.

Kiitos. Kiitos. Kiitos.

Rakkautta, iloa ja valoa elämääsi.

Hopealanka

Lauantai 22.6.2019 klo 13:15

Nämä aiemmat tekstit on julkaistu aiemmin blogialustalla, jonka nimi oli Keijuvaloa.
Koska universumi antaa minulle tehtäviä ja haasteita, niin juhannuksena 2019, kesäpäivän seisauksen aikaan, siirrän nämä vanhemmat tekstit omalle nettisivulleni. On tullut aika astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja julkaista blogi omana itsenäni.

Tiistai 15.1.2019 klo 13:04

Hopealanka

Hei pitkästä aikaa!

Tämä aihe on odottanut jo kaksi kuukautta, en ole rohjennut tätä kokemusta julkaista, ettei ihan seinähulluna pidettäisi. Mistähän se tuokin sanonta muuten tulee, seinähullu. Miten se seinä mihinkään liittyy? Enkä ymmärrä taivaasta pudonnutta kylmiötäkään, miten se mihinkään liittyy?

Nyt minun on annettu ymmärtää, etten itse pääse eteenpäin ennen kuin kerron missä olen käynyt. Paremmassa paikassa.

 

Kävin kivikauppiaan luona ostoksilla. Minulla oli ostoslistalla muutama kivi (kristalli) joita varta vasten menin häneltä hakemaan. Juttelimme siinä niitä näitä ja samalla hän esitteli minulle uusimpia aarteitaan. Kun hän antoi käteeni Lemurian kristallin, kiedoin sormeni kiven ympärille, silmäni painuivat hetkeksi kiinni, ja minua alkoi hieman huimata. Ymmärsin, että sitä kristallia minä tarvitsen, ja näin se minulle tuotiin, ojennettiin suoraan käteeni. Kristallissa on hauska pieni painauma, kuin PLAY-nappula. Vitsailin myöhemmin kotona, kun lähetin kivestä ystävälle kuvan, että mitähän siitä nappulasta tapahtuu. Tarkistin juuri kuvan ja viestin whatsapista ja siinä lukee ”Sitten siinä on tämmönen play-nappula… Mitähän siitä menee päälle?”.

Yön yli kristalli oli suolapedillä puhdistumassa, ja seuraavana päivänä aloin jutella sille. Ja ihan oikeasti painoin siitä play-nappulasta sen päälle. Mutta en todellakaan arvannut, millainen filmi sieltä seuraavana yönä tulee!

 

Matka alkoi unennäöllä.

Olin kuutostiellä tila-auton takapenkillä, jota ystäväni ajoi. Kyydissä oli kolme muuta naista, joista yksi oli jotenkin tutun oloinen mutten saanut kiinni ajatuksesta kuka hän on, ja kaksi minulle tuntematonta. (unen jälkeen minulle on selvinnyt, kuka se puolituttu on, ja olen tutustunut myös näihin kahteen uuteen ihanaan naiseen)

Juttelin muille että ”oletteko kuulleet niistä putoilevista esineistä, joista oli uutisissakin juttua?”. Katsoin takaikkunasta ulos, kun valtava kylmiö tipahti taivaalta tien poskeen! Totesin vaan, että siinähän just yksi tuli, toisesta ulottuvuudesta, ja jatkoin, että meidän ei tarvitse niitä pelätä, ollaan turvassa, ei ne meidän päälle osu. Ajeltiin jonkun matkaa, ja sitten todellakin mentiin! Minut tempaistiin auton kyydistä johonkin toiseen ulottuvuuteen. Samalla tajusin, etten enää näekään unta, vaan tämä tapahtuu oikeasti. Kiihtyvyys oli avaruusrakettiakin rajumpi (vaikken ole sitä päässyt kokemaankaan) ja matka kesti useita sekunteja. Matkan aikana mietin, että "Nytkö se tapahtuu? Uusi aika.” Odotin malttamattomana perille pääsyä vauhdissa, jollaista kukaan ei pääse kokemaan ihmiselämässä, menimme tosi kauas, tukka putkella ja naama venyneenä taakse päin.

Siellä oli paljon muitakin, osa heistä ihmetteli, että missä he ovat, "mikä paikka tämä on?".

Minä hykertelin että "minäpäs tiedän missä me ollaan ja mitä tämä on, tämä on uusi aika". Melkein teki mieli olla kuin pieni lapsi, ”lällällää, minä tiedän minä tiedän!” Kaikki oli kullanhohtoista, myös ilma ja valo. Kaikki oli täydellisessä harmoniassa, ihmiset onnellisia, tyytyväisiä ja hymyssä suin. Siellä ei ollut mitään alempia energioita, ei kilpailua, ei kaunaa, kateutta eikä rahan vaikutusta arvomaailmoihin.

Se oli taivas, valmis 5-D, kultainen Atlantis, joka on tulossa uudelleen, tai muu paikka, jonne meidän kaikkien sielut oikeasti kuuluvat. Tähtikoti.

Hetken aikaa sain siellä nauttia, kunnes minut tempaistiin takaisin. Vauhti oli taas niin hurja, että tuntui etten kestä kropassani, että soluni jäävät jälkeen, kun sielu kiitää eteenpäin. Olin ihan pettynyt, kun minut palautettiin.  Makasin omassa sängyssäni hereillä, ja se vauhti tuntui kropassa vielä pitkän aikaa, monen tunnin päästä. Tajusin että oikeasti kävin jossain! Havainto voimistui päivän mittaan. Kerroin matkasta parantaja-ystävälleni, ja hän sanoi että se oli ruumiistairtautumiskokemus.  Se oli kokemus, jota ei unohda. Pääsin käymään paremmassa paikassa. Ilmeisesti minulle haluttiin näyttää se, että jaksan uskoa valon voimaan. Ja usein sitä paikkaa ajattelenkin, odotan että pääsisin piipahtamaan uudelleen.

Olin ollut hopealangan varassa. Sellaisella matkalla on vaaransa, ettei sieltä enää palaakaan takaisin. En minäkään olisi halunnut tulla sieltä pois, mutta minut laitettiin. Ja tiedän, että jos pääsen uudelle vierailulle, minut laitetaan taas takaisin, sillä minulla on täällä maan päällä paljon tehtävää. En tiedä vielä mitä, mutta kaikki selviää aikanaan. Minua koulutetaan johonkin tehtävään. Tunnen sen lähes päivittäin kihelmöintinä otsa- ja/tai kruunuchakrassani. Joskus tunne on niin voimakas, että on pakko hieroa se pois, ja välittömästi alkaa harmittaa, että keskeytin saamani ”päivitykset”.

Olen edelleen hämmästynyt ja hämmentynyt siitä, että minua koulutetaan. Aiemmin olen vain lukenut muiden kokemuksista, mutta nyt on pakko uskoa, että myös minut on valittu kulkemaan valon polkua, että minua tarvitaan johonkin. Meitä kaikkia tarvitaan! Kuka vain on avoin ja uskaltaa ottaa kutsun vastaan. Helppoa se ei ole. Ensin on tunnettava itsensä ja myös omat pimeät puolensa ja hyväksyttävä ne. Se tekee kipeää, mutta niin se menee. On opittava rakastamaan itseään ja muita, opittava olemaan tuomitsematta, olemaan pelkäämättä, laskea kaikesta irti. Minulle tämä kaikki on käynyt aika nopeasti, sillä ”heräsin” vasta joulukuussa 2012. Silloin tapahtui paljon muutakin, silloin kun kohuttiin mayojen maailmanlopusta, joka olikin uusi alku, kalenterin vaihtuminen uuteen, tai jotain. Samoihin aikoihin minut johdatettiin henkimaailman pariin.

Tuon reissun, ”tempaisun”, kuten sitä itse nimitän, jälkeen onkin ollut aika hiljaista henkimaailman taholta. Ja tänä aamuna, kun vihdoin jaoin kokemuksen noiden autossa olleiden sielunsiskojen kanssa whatsapp-ryhmässä, sain tiedon, aivan kuin viestinä, että minun on tarkoitus jakaa tämä muillekin. Ja vasta sitten minun on mahdollista päästä itse eteenpäin.

 

Hopealangasta löytyy googlettamalla lisää tietoa haulla ”hopealanka sielu”. Pelkällä hopealanka-haulla hukkuu korutarvikkeiden maailmaan. Suosittelen myös luettavaksi Shirley Mac Laine: Hopealanka (1983) ja Lennart Lidfors: Rakkaus, lahja tähdiltä (1991).

Tuo jälkimmäinen kirja onkin metka juttu. Minulla on ollut kirja 1990-luvulla, kun se on ollut uusi. Yritin lukea sitä moneen kertaan, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Muutossa kirja joutui kirpparille. Pari vuotta sitten olin Kontti-kierrätystavaratalossa, kun kirjahyllyä täydennettiin ja aivan käteni ulottuville laitettiin tuo kirja. Tunnistin sen välittömästi ja tiesin että nyt se on minulle tarkoitettu. Näin niitä asioita järjestellään henkimaailman toimesta.

Rakkautta ja keijuvaloa elämäänne, valo voittaa aina.

Rakkauden kosketus

Lauantai 22.6.2019 klo 13:10

Maanantai 1.10.2018 klo 21:44

Rakkauden kosketus

 

Viimeksi kirjoitin kuinka arkkienkeli Mikael pelasti minut valveunessani. Minulla on toinenkin vastaavantyyppinen kokemus huonoista unista, mutta maallisempi pelastaja, joka yllätti minut täysin.

Eräänä yönä nukuin tavallista levottomammin, juuri kun sain unen päästä kiinni, hätkähdin taas hereille, niissäkin pienissä nukahtamisissa nähden jotain ikävää unta. Vihdoin vaipuessani kunnolla uneen alkoi pitkä ahdistavan tuntuinen episodi, jonka tapahtumia en enää kunnolla muista. Tunnelman muistan, ja sen että yritin rimpuilla pakoon jotain tai joltain, pääsemättä eteenpäin, olin fyysisesti jumissa, mieleni kirkuessa pakoon. Aloin olla jo epätoivoinen, toivoen että pääsisin jotenkin pakoon sitä kasvotonta ja hahmotonta tummaa negatiivista energiaa. Silloin tunsin, kuinka lämmin käsi pehmeästi laskeutui pääni päälle, kaikki paha ja ahdistava pehmeni, suli pieniksi puroiksi lopulta kadoten, muuttuen punaisiksi sydämiksi, joita leijui silmieni edessä kuin lumihiutaleita. Erotuksena että lempeä lumisade leijailee alaspäin, nämä sydämet leijuivat ylöspäin, suurenivat ja jakaantuivat moniksi sydämiksi noustessaan ylemmäs. Satoja sydämiä, punaisen eri sävyissä tanssien rauhallisessa rakkaudellisessa pyörteessä.

Hetken aikaa suloisesta näkymästä nauttien havahduin unesta huomatakseni, että mieheni oli nukkuessaan laittanut kätensä pääni päälle. Makasin sängyssä valveilla ihmetellen mitä oikein oli tapahtunut. Mikä ihmeellinen uninen vaisto siirsi mieheni käden pääni päälle silloin kun tarvitsin apua pahassa unessani? Siirsin hänen kätensä pois päästäkseni vessaan, eikä hän edes herännyt, hän nukkuu usein sikeästi. Käsi pääni päällä oli pieni ihme, se oli rakkauden pelastava kosketus, jonka muistan ikuisesti. Sikälikin tapahtuma oli merkillinen, että koskaan aiemmin, hän ei ollut laittanut kättä päähäni, eikä ole laittanut tuon tapahtuman jälkeenkään. Hänellä ei ole mitään käsitystä koko tapahtumasta.

Rakkaus on mystinen juttu, ja joskus muistutukseksi toisen ainutlaatuisuudesta riittää pelkkä rakkaudellinen kosketus, jonka voima saa ihmisen ymmälleen. Kaikki ihmeet eivät tule enkelten tai muiden valo-olentojen muodossa, oman elämäsi ihmiset voivat olla ihmeitä, ja tehdä ihmeitä, joita et ehkä vain osaa huomata. Tuon sydämellisen tapahtuman jälkeen aloin jollain tapaa kiinnittää mieheni tekemisiin entistä enemmän huomiota, ja kuinka ollakaan, hänhän tekee hyväkseni pieniä ihmeitä vähän väliä. Minua on siunattu. Siunattu myös siten, että kuljen nykyisin silmät avoinna maallisillekin ihmeille. Niitä ihmeitä tekevät monet ihmiset, aivan huomaamattaan. Toivon, että minäkin teen niitä muille, edes joskus.

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!

 

Mikael

Lauantai 22.6.2019 klo 13:08

Lauantai 15.9.2018 klo 10:26

Mikael

Luovuudesta, josta olen viime aikoina kirjotellut, onkin hyvä pompata luomisen fyysisiin lieveilmiöihin. Paljon käsitöitä tekevänä ja tietokoneella olevana hartiani ovat usein jumissa. Tiedän missä vaiheessa kannattaa ottaa lääkärin määräämää lihasrelaksanttia, ja usein hartiajumi meneekin ohi, kun osaa oikeana iltana ottaa lääkettä ennen nukkumaan menoa. Harmina lihasjännitystä lievittävissä lääkkeissä on ikävät unet. Harvoin näen suoranaisia painajaisia, mutta ankeita ja ahdistavia ne unet ovat. Usein olen unen ja valveen rajamailla, joka tekee olosta vielä ahdistavamman, kun tiedostan itseni, näen valveunta.

Erään valveunen parin vuoden takaa muistan aivan selkeästi.

Kuljin eteenpäin karua ja kivistä polkua aina vain ylöspäin, korkeammalle ja korkeammalle kohti maisemaa, jota ei ollutkaan. Sitä mukaa kun etenin, edessäni oli vain tyhjyyttä. Maasto oli pelkkää kiveä, tomua, ja kuivuudesta kuollutta puun käppyrää. Terävien lohkareiden reunustama polku oli raskas kulkea ja mitä ylemmäs nousin, sen ahdistavammaksi oloni muuttui, olisin halunnut pysähtyä mutta vauhtini tuntui vain kiihtyvän, en enää kävellyt vaan kuljin kuin jonkun pahan voiman pakottamana ylemmäs ja ylemmäs karumpaan ja karumpaan tomuiseen maisemaan. Olin jo hätääntynyt, kun matkani eteni vastoin omaa tahtoani, ahdistuksen pahetessa metri metriltä.

Jostain syvältä sieluni syövereistä kuulin oman ääneni kuin ulkopuolisena huutavan ”Arkkienkeli Mikael, auta minua!”. Samalla hetkellä maisema pysähtyi, aivan kuin joku olisi painanut elokuvaa katsoessaan kaukosäätimestä paussin päälle. Kun olin tajunnut etenemiseni pysähtyneen, näkymä muuttui siniseksi. Näin kivisen ja kolkon maiseman edelleen, mutta enää vain pysähtyneenä kuvana, aivan kuin tauluna, jossa on sininen lasi päällä.  Katselin sinistä maisemaa hetken, enää se oli vain kuva, kaikki ahdistus oli poissa, muisto vain. Havahduin hyvään ja turvalliseen oloon, ihmetellen pimeässä makuuhuoneessa mitä oli tapahtunut, raukeana, kuin pehmeässä pumpulipilvessä loikoillen.

Miksikö maisema muuttui siniseksi?

Mahtavan Arkkienkeli Mikaelin väri on hohtava tummansininen. Mikael on rohkeuden, vahvuuden ja suojelemisen enkeli. Kun apua todella tarvitsee ja pyytää, niin apua kyllä saa, jos niin on tarkoitettu. Taivaalliset tukijoukot ovat joka hetki valmiina sinuakin varten. Tässä elämässä kohdallesi osuu vastoinkäymisiä, joihin ei tule apua, mutta ne ovat asioita, jotka on kirjoitettu sielunsopimukseesi, suureen oppimissuunnitelmaan, johon enkelit eivät saa puuttua. Niistä kirjoittelen joskus myöhemmin.

Mikael.

Kristillisessä kirkossa vietetään ylienkeli Mikaelille pyhitettyä Mikkelin-päivää syys-lokakuun vaihteessa, se sunnuntai on kaikkien enkelten päivä. Mikkelin kaupunki on saanut nimensä Mikaelista. Sikäli olikin metkaa, että pyysin apuun juuri Mikaelia, olenhan syntynyt Mikkelissä ja yli 40 vuotta asunut siellä ja sen liepeillä. Arkkienkelit pystyvät olemaan kaikkien heitä tarvitsevien seurassa samaan aikaan, aika ja paikka eivät rajoita heitä millään tavoin. Voit pyytää rohkeasti apua pieneltäkin tuntuvassa asiassa, he ovat aina käytettävissä ja auttavat mielellään.

Seuraavalla kerralla pelastajani on paljon maallisempi.

Siihen saakka, rakkautta elämääsi ja keijuvaloa.

 

Luovuuden lahja ja taakka

Lauantai 22.6.2019 klo 13:06

Lauantai 1.9.2018 klo 15:55

Luovuuden lahja ja taakka

 

Viimeksi kirjoittelin luovuudesta, ja koska siinä aiheessa riittää koluttavaa, tässä jatkoa oman luovuuteni tarinaan. Monella saattaisi olla pienempi kynnys kokeilla jotain uhkarohkeaa ja turhanpäiväistä, jos tietäisitte, kuinka monista luomisistani minäkin olen hankkiutunut eroon vuosikymmenien aikana. Joten minäpä kerron teille.

Olen joskus neulonut villapuseron kappaleet valmiiksi vain purkaakseni sen, ja aloittaakseni uuden neulomuksen erilaisella idealla. Olen purkamisen lisäksi tekeleitäni lahjoittanut, vaihtanut, myynyt, repinyt palasiksi, polttanut, haudannut maahan, heittänyt roskiin ja viimeisessä vaiheessa jopa vienyt peräkärryllä jäteasemalle.

 

”Ainoa mikä erottaa minut mielipuolesta on se, että minä en ole mielipuoli”

Salvador Dali 1904 – 1989

 

Eihän se täysijärkiseltä tunnu, että ensin käyttää tunteja, päiviä, jopa viikkoja, jonkin asian tekemiseen ja sitten tuhoaa sen. Joskus vaan käy niin, luominen itsessään on ollut tärkeämpää kuin lopputulos. Jos aloitat innolla jotain uutta ja tekeminen onkin ennakko-odotuksistasi huolimatta ihan kamalaa, älä lannistu. Kokeile jotain muuta. Itse olen törmännyt rajusti tähän. Kun työttömäksi jäätyäni aloitin artesaaniopinnot ja luin mitä kaikkea tulemme tekemään, minut valtasi malttamaton odotus; pääsisin vihdoin huovuttamaan ja kehräämään! Ou jee! Sen sijaan pääoppiaineemme, kangaspuilla kudonta, herätti minussa kauhunsekaisia tunteita. Mietin että jos jotenkin pääsen luovimaan opinnot hyväksytysti läpi kangaspuitten osalta, niin se on ihme sinänsä. Ja kuinka voikaan ihminen olla väärässä… Märkähuovutus. Sehän on ihan kamalaa! Valtava pettymys. Hikikin tulee! Neulahuovutus meni sentään jotenkuten, muttei siitäkään riemu ratkennut. Entäs sitten se kehrääminen. Never again! Rimaa hipoen sain kehruukurssin läpi. Sen jälkeen en ole rukkiin koskenut.

Entäs sitten ne kangaspuut?

Niihin minä vähän kerrassaan ihastuin, ja lopulta ihastus muuttui rakkaudeksi. Nyt meillä on vakiintunut suhde, vaikka en olekaan yksien kangaspuitten nainen, niitä on useammat. Ja hassua kyllä, hankin jopa osan elannostani kangaspuitten kautta. Kangaspuilla voi luoda vaikka mitä, etenkin, kun heittää perinteisen kudonnan tiukat säännöt romukoppaan.

Minulle luomisen lahjani täydellinen hyödyntäminen aukesi sillä hetkellä, kun pääsin sen pelon yli, että minulle ja tekemisilleni nauretaan. Pääsin sen pelon yli päättämällä, etten välitä. Ja annoin itseni kangaspuitten ja taiteilun vietäväksi.

Olen luovuuden lahjastani, ja uskalluksestani kokeilla mihin se johtaa, tavattoman kiitollinen, vaikka sen täydellinen päästäminen irti kahleista oli myös taloudellinen itsemurha. Jostain kumman syystä työttömänä ollessa ei aina saanut aikaiseksi tarttua edes luomiseen. Vaikka olisi ollut aikaa olla sekä jouten, että toteuttaa. Ratkaisu oli deadline. Kun oli sopinut paikan ja ajan näyttelylle, vaikka vuoden päähän, niin silloin oli pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyä toimeen. Ottaen aikataulutuksessa huomioon, että jos sattuisi onnistamaan ja pääsemään töihin, niin näyttelyn pystyisi silti kunnialla toteuttamaan. Alkuun sitä rauhassa suunnittelee ja pikkasen touhuaa kaikessa rauhassa. Sitten tajuaa, että on tehtävä työaikataulu, lukujärjestys. Itselleen asettamassa aikataulussa pysyminen aiheuttaa pienen paineen, jonka alla alkaa tapahtua.

Vaikka viimeisimmästä varsinaisesta näyttelystäni on aikaa jo muutama vuosi, saan säännöllisesti kyselyitä ”onko sinulta tulossa uutta näyttelyä?”. Ihanaa että taiteeni edelleen ihmisiä kiinnostaa, mutta harva osaa asettua asemaani tässä mahdottomassa yhtälössä. Ja siinä pääsemme takaisin rahaan, ja siihen taloudelliseen turvaan, jota ilman on hankala tulla toimeen.

Rakastan taiteen tekemistä, hengitän sitä, luodessa en tarvitse ruokaa enkä juomaa, kaikki muu unohtuu. Olen luova kanava, toteutan jotain suurempaa. Mutta aina rakkaus ei riitä. Kuuden vuoden suhde taiteen kanssa tuli tiensä päähän. Tosielämän realiteetit paiskautuvat päin pläsiä kerta kerran jälkeen. Rakkaudella ei makseta laskuja eikä osteta ruokaa, ei autoon polttoainetta. Rakkaus taiteeseen oli liian rankkaa. Se antoi paljon mutta vei kaiken. Oli kuin auervaara häntäheikki, joka kietoi pauloihinsa ja jätti lähtiessään jälkeensä velkaa.

Mitä tapahtui? Olin niin onnellinen luodessani kauneutta. Ja taiteeni täytti tarkoituksensa, antoi ihmisille hyvää mieltä, hymyn suupieleen, elämyksiä, oivalluksia ja iloa. Sillä minä halusin ja haluan tehdä kaunista, sellaista, joka saa katsojan leijumaan hetken aikaa ilmassa, haluan luoda aurinkoa, valoa ja rakkautta. Itse en ymmärrä taidetta, joka on rumaa, raastavaa ja pimeää. Miksi? Miksi luoda jotakin, joka luo ympärilleen vain lisää pimeyttä? Kuka pimeässä kasvanut on keksinyt määritellä, että taiteen pitäisi olla synkkää ja tuskan kautta tuotettua, että se olisi vakavasti otettavaa, sellaista, jolla saa apurahoja. Olen hakenut apurahoja, en edes muista kuinka monesti. Saaminen on vaikeaa kaikille, ja vielä vaikeampaa kun ei ole hienoja tutkintoja, ei koulutusta alalle.

Ei, minulta ei ole tulossa uutta näyttelyä. Edellisienkään näyttelyiden velkoja en ole vielä saanut maksettua pois, siellä ne pyörivät kuukaudesta toiseen, korkokulut ilonani. Ei enää naurata. Ei edes hymyilytä. Nautin tuottaa ihmisille iloisia ihmetyksiä, mutta olen tehnyt sen omalla kustannuksellani. Luominen veti puoleensa kuin kynttilänliekki yöperhosta. Toisesta suunnasta puski maksamattomien laskujen lisäksi työvoimatoimiston säännöt. Omaa taidetta ei voinut markkinoida eikä myydä, ettei sinua katsottu täysipäiväiseksi taiteilijaksi, joka taas olisi tarkoittanut sitä, että se pienikin työttömyyskorvaus olisi evätty, koska et muka ehdi vastaanottaa työtä. Omalla kohdallani viimeistään tässä yhteydessä alkoi kyynel pyrkiä silmäkulmaan. Et voi vakavasti markkinoida itseäsi etkä teoksiasi, etkä kuitenkaan saa työtä, vaikka etsit ja etsit, olet pattitilanteessa vailla järkevää suuntaa. Lukemattomia kertoja olen ajatellut kuinka paljon helpompaa olisi antaa periksi, vain maata sohvalla ja syljeksiä kattoon. Ei edes yrittäisi mitään, olisi vain, vailla mitään suunnitelmia tai toiveita paremmasta. Mutta luulen että se olisi kuolettavan tylsää. Näivettyä pystyyn, tai makuulle, hämähäkin seitit ja villakoirat seuranaan.

Niin minä sitten perustin yrityksen. Ja nyt hakkaan päätäni uuteen seinään.

Vaellan uuden yritykseni kuoleman laaksossa, vielä köyhempänä kuin työttömyyskorvausta nauttiessani. Mutta nyt minulla on se paljon puhuttu yrittäjän vapaus. Kukaan ei ole huohottamassa niskaan aktiivimallivaateineen. Kehitän ja kehittelen, markkinoin ja mietin, mikä voisi olla se viisasten kivi, jolla yritykseni nousee lentoon.

Sillä vielä me lennämme!

En anna periksi. Minua on kasvatettu tätä varten, henkeäni on pilkottu, nuijittu, möyhennetty ja marinoitu. Olen vahva. Vahvempi kuin koskaan aiemmin. Ja aiemman vahvuuteni lisäksi, sisälläni palaa valo, jonka etsimiseen meni vuosia. Mutta minä löysin sen!

Se on se enkelien valo, rakkauden valo, keijuvalo.
Minä olen sen löytämisestä kiitollinen, ja täytän sen myötä saamaani tehtävää parhaani mukaan.

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!

Kasvu alkoi mullistuksesta

Lauantai 22.6.2019 klo 13:02

Keskiviikko 15.8.2018 klo 13:15

Kasvu alkoi mullistuksesta

 

Päässä risteilee taas montakin asiaa, joista voisi kirjoittaa mutta ei pysty kaikkea yhtä aikaa. Olisi kätevää, jos olisi sivupersoona, niin tässä voisi olla kaksi kirjoittajaa, toinen kertoo työttömän oman arvon tunteesta ja sen puutteesta, ja toinen henkisestä kasvusta. Yritän vielä muistaa mitä kaikkea olen meinannut kirjoittaa. Tai sitten päädyn johonkin ihan muuhun aiheeseen. Kaikki on mahdollista. Tippaleipäaivot nääs.
Vaihdevuodet.
Aivosumu.

Henkiseen kasvuuni liittyy väistämättä pitkä työttömyys. Täydellinen elämänmullistus. Kun on ollut 25 vuotta työelämässä, hyödyllinen ratas suuressa koneistossa, jota yhteiskunnaksi kutsutaan, niin pudotus sieltä mitättömyyteen on raskas. Mutta kaikella on aikansa, paikkansa ja tarkoituksensa. Sen ymmärtää vasta jälkeenpäin. Jos ymmärtää.

Kun on työttömänä kotona, päivät lipuvat merkityksettöminä eteenpäin. Olisi aikaa tehdä vaikka mitä, mistä kiireisempänä aikana vain haaveilit. Kaikki harrastukset eivät vaadi suuria taloudellisia uhrauksia, joten rahan puutekaan ei ole välttämättä este. Mutta ei vaan saa aikaiseksi... Aamut ovat hitaita ja pitkiä. Käynpä vähän netissä. Onkin jo lounasaika. Pitäisikö laittaa pyykit koneeseen? Laitan myöhemmin, onhan minulla aikaa. Lueskelen vähän, nyppäsen kotihommia vähän sieltä ja vähän täältä saamatta kuitenkaan aikaan mitään sen suurempaa. Oho! Kello on jo kaksi! Mihin tämäkin päivä taas on mennyt? Kohta on jo laiteltava ruokaa puolisolle, joka tulee töistä. Selailen netistä vähän reseptejä, jos saisi jonkun uuden idean kokkailuun, ja unohdun sosiaalisen median jonninjoutavaan uutistulvaan. Kamalaa, kohta se ruokakin myöhästyy, nyt kiireellä keittiöön! Pilko-pilko-pilko-keitä-sekoita-suurusta-paista-maista-ruoka-pöytään! Sitten syödään, katsellaan töllöä, lämmitellään uunia. Alkaa olla ilta. Ne pyykit! Ei enää jaksa. Onhan päivä huomennakin. Ja sama kuvio toistaa itseään. Joku päivä huomaa, että puhtaat vaatteet alkavat loppua, kai ne pyykit olisi pestävä. Paha vaan ettei kukaan ole tyhjentänyt pyykkitelinettä, jossa roikkuu toissa viikolla pestyt pyyhkeet.

Minulle pelastuksena täydellisestä toimettomuudesta, turhautumisesta ja mahdollisesti jopa masennuksesta, on ollut syntymässä saatu lahja, luova hulluus. Päässäni on jatkuvasti liikaa ideoita. Joitakin vuosia sitten ne alkoivat pyrkiä päästä ulos, niille piti keksiä loppusijoituspaikka, ja väyläksi muotoutui itse kehittelemäni tyylilaji, satutaide. Rakentelin pienoismaailmoja akvaarioihin ja vanhoihin matkalaukkuihin, loin kolmiulotteisia tauluja. Satutaiteen kautta sain itselleni uuden elämän, taiteilevan elämän, mutta päädyin entistä syvempään taloudelliseen ahdinkoon. En silti antaisi niitä kokemuksia pois, olen taloudellisesti köyhempi, mutta sisäisesti valtavan paljon rikkaampi.

Niin, minulla on lahja, luomisen taito.

Mutta hei, niin sinullakin on! 

Kaikilla on luovuutta. Et ehkä vielä tiedä, mikä on sinun tapasi olla luova. Oletko yrittänyt ottaa siitä selvää? Se voi olla ihan mitä vain, mistä sinulle tulee hyvä mieli, kun teet jotain ja unohdat kaiken muun, nautit olostasi. Jos et ole löytänyt tapaasi olla luova, niin luovuuttakin voi harjoitella, aivan kuin mitä tahansa taitoa. Yksi tekee käsitöitä, toinen leipoo, kolmas hoitaa puutarhaa. Joku käy tanssimassa, täyttää sudokuja tai saa mielihyvää vapaaehtoistyöstä. Kun teet tavallisia asioita tavallisesta poikkeavalla tavalla, sekin on luovuutta. Kokkaat tai leivot ilman reseptiä tai reseptiä muunnellen, se on luovuutta. Tekemisen ei tarvitse olla tuotteliasta, ei sen ole tarkoituskaan, hyvän mielen puuhassa matka on tärkeämpää kuin päämäärä. Väritä aikuisten värityskirjaa, kerää lehdistä kauniita kuvia ja tekstejä ja kokoa leikekirjaa, mitä vain. Leiki, nauti, tuhlaa aikaasi joutavan päiväiseen ja lataa itseesi energiaa arjen haasteita varten. Kerää kiviä, prässää kukkia, istu mättäällä kuorien maasta löytynyttä puun oksaa (elävästä puusta ei saa ottaa!), suo itsellesi omaa aikaa olla höpsö ja nauttia elämästä! Sinä olet sen ansainnut! Jos nautit oman juttusi tekemisestä, niin olet saavuttanut tavoitteen, hyvä olo on se palkinto, jota tavoittelet, ei lopputulos. EI AINA TARVITSE OLLA NIIN AIKUINEN! Laita kynttilät enkelikelloon kilinää kuunnellen, tuijota kynttilän liekkiin ja meditoi. Tuhlaa aikaasi ihan vain olemiseen, sillä se aika ei mene hukkaan, kun sijoitat sen omaan hyvään oloosi.

Vaikka tuossa työttömänä olemisesta ruikutin, niin olihan sillä siunauksensa, ja niin oli tarkoitettukin, universumin suuressa suunnitelmassa. Ehdin harrastaa, luoda ja taiteilla, kun vain sain aloitettua. Mutta mikä vielä tärkeämpää, ehdin etsiä itseäni! Olla vain ja ajatella, hiljentyä ja meditoida, kaivaa esiin kaiken turhan alta, kuka minä olen. Sain aikaa itselleni. Ajan hintana on ollut monen monta syvää masennuskuoppaa, joista minä aina vain kapusin pois. Alan tuntea itseni jo aika hyvin, hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, ja joskus todella hyvänä päivänä jopa pidän meikittömästä peilikuvastanikin. Ja se on paljon ihmiselle, joka on aina harmitellut sitä, ettei ole kaunis, stereotyyppisesti kaunis, kuin naiset mainoskuvissa.

Olen kadehtinut joidenkin kauneutta, vaikka se voi olla vain ulkokuorta, jolla ei ole mitään tekemistä sisuksen kanssa. Kannatti pudota pois koneistosta, olla rikkinäinen ratas, sillä luulen etten olisi kiireisenä arjessa ehtinyt etsiä itseäni kunnolla. Se onkin haastavaa työ- ja perhe-elämän pyörteissä, löytää sitä omaa aikaa. Mutta se aika voi olla lyhyt hetkikin, kun vain hetken saat olla aivan rauhassa, aivan hiljaa, maltat pysähtyä ihan kokonaan, vaikka vain viideksi minuutiksi joka päivä. Ilman taustalla pauhaavaa televisiota, ilman radiota tai muuta hiljaisuuden täyttäjää. Vielä parempi jos saat aikaa siihen, että ehdit harrastaa, etsiä itseäsi luovan tekemisen kautta, välillä hiljentyen kuuntelemaan, omaa itseäsi. Käsillä tekeminen kannattaa, kuin myös itsensä etsiminen, ja nämä kaksi on helppo yhdistää. Toivon että myös sinä löydät etsimiseen aikaa. Toivon että löydät itsesi helpomman kautta kuin minä, ettei tarvita täydellistä pysähtymistä, oman arvon tunteen menettämistä, ja hidasta kapuamista omaan itseen. Minä kun olen päälle päin sellainen iloluontoinen, enkä yleensä levittele murheitani muille taakaksi, käyn omat taisteluni yksin. Ja nämä taistelut, oman itsen kanssa, on yleensä käytäväkin yksin, ei ulkopuolinen pääse kenenkään pään sisälle (täytyy tässä huomauttaa, että mielenterveydelliset ongelmat ja niiden hoito, on asia erikseen).

Kuoppiin tipahtelen edelleen, mutta minulla on nykyisin taito kiivetä sateenkaaren värisiä tikkaita ylös, joka kerta ylemmäs ja ylemmäs, kuopan ollessa kerta kerralta matalampi, ja kiipeämiseni nopeampi. Uskon ja luotan siihen, että kaikki tapahtuu kuten on tarkoitettu, hyvässä ja pahassa, kaikki on osa suurta suunnitelmaa…

Tästä kirjoituksesta tulee hurjan pitkä, jos vielä jatkan, joten palaan myöhemmin.

Siihen saakka; rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!

Muista olla hetki rauhassa. Vain olla. Tekemättä mitään.

Kateus ja kiitollisuus

Lauantai 22.6.2019 klo 12:57

Tiistai 31.7.2018 klo 19:39

Kateus ja kiitollisuus

Tällä kertaa tulee jotain maanläheisempää kuin enkeleitä ja uskoa ihmeisiin. Kateus, se se vasta maallista onkin. Jospa vielä joskus saavuttaisin sen olotilan, etten koskaan enää kadehtisi ketään! Siihen on vielä matkaa, mutta kuitenkin kehityn koko ajan kiitollisemmaksi siitä mitä minulla jo on.

Ihmiset kadehtivat kuka mitäkin. Yksi materiaa, toinen kauneutta, kolmas älykkyyttä, neljäs jonkun toisen parisuhdetta, viides jonkun lapsia, kun samaan aikaan monen lapsen äiti kadehtii sitä lapsetonta, jolla on aikaa itselleen, uralleen ja matkustelulleen. Ihminen on harvoin tyytyväinen siihen mitä hänellä jo on. Jos ja kun pääsee siihen olotilaan, että on onnellinen ja tyytyväinen, saavuttaa jotain hyvin arvokasta. Avain olotilan saavuttamiseen on yksinkertaisesti kiitollisuus. Opettele olemaan kiitollinen kaikesta hyvästä, joka sinulla jo on, ja mitä ympärilläsi näet. Ja usko pois, sitä on paljon!

Meillä länsimaissa asuvilla ei ole sellaista karmeaa puutetta, puutetta, joka vie hengen tai sairastuttaa. Emme näe sitä tosiasiaa, että suurimmalla osalla on asiat aika lailla hyvin, takerrumme vain siihen mitä meiltä puuttuu. Tiedän tämän itsestäni. Olen yrittänyt ostaa maailman tyhjäksi, siinä onnistumatta, ja tavaran tuomatta muuta kuin hetkellistä mielihyvää. Sillä maallinen mammona ei ole onnen avain, kaikkea muuta. Kiitollisuuden kautta, olemalla onnellinen kaikesta siitä hyvästä mitä jo on, sinusta pidetään huolta. Saat aina kaiken mitä tarvitset, universumin voimat pitävät sinusta huolen. Elämäsi ei ole luksusta mutta et elä suuressa puutteessakaan. Tämän hetkisessä elämässäni rahaa saisi olla enemmän, ja joskus meinaa hermo pettää miettiessä, kuinka sitä taas selviää eteenpäin, mutta jotenkin kummallisesti asiat aina järjestyvät, kun jaksaa kiittää, uskoa ja luottaa. Pelko vain pahentaa asioita ja vetää puoleensa juuri niitä asioita joita pelkäät!

Opettele olemaan kiitollinen pienistä asioista arjen keskellä ja elämäsi muuttuu parempaan suuntaan. Opettele olemaan kiitollinen asioista, joita pidät itsestäänselvyytenä ja maailma on sinun! Huomaa elämän pienet ihmeet niin voit kulkea hymynkare suupielessäsi joka päivä. Jos uskallat. Saattavat pitää sinua pöpinä, jos itseksesi hymyilet, tai hurjimmillasi erehdyt olemaan iloinen ja nauravainen vieraalle ihmiselle, hui sentään! Mutta siihen kannattaa pyrkiä, levittämään iloa, rakkautta ja hyvää mieltä ympärilleen.

Maailma on muuttumassa. Kovat arvot ja hullu kulutus alkavat vähän kerrassaan kääntyä pehmeyteen ja kestävämpään kulutukseen. Hyvä niin. Sillä Äiti Maa ei kestä enää kauaa tätä tuhoamista. Ole kiitollinen siitä mitä sinulla on. Ja mieti sitä, kun seuraavan kerran olet ostamassa jotain turhaa. Mieti, tarvitsetko sitä todella? Tekeekö se sinut onnellisemmaksi muuta kuin pienen ohikiitävän hetken?

Katso uuden tavaran sijaan omaan sisimpääsi ja löydä sieltä kauneus, joka meissä kaikissa on. Se saattaa olla syvällä, mutta siellä se on, kannattaa kaivaa. Ja uskoa. Ja kiittää.

Kiitos, kiitos, kiitos.

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!

Höyheniä x 3

Lauantai 22.6.2019 klo 12:54

Sunnuntai 15.7.2018 klo 3:33

Höyheniä x 3

 

Enkelit ovat huumorintajuista porukkaa.

Henkisyyden kateus oli tuolla aiemmin aiheena. Siihen liittyy myös erikoisista paikoista löytyneet höyhenet. Sosiaalisessa mediassa on useita ryhmiä, joissa keskustellaan henkisistä asioista, ja usein ryhmässä esitetään kiitokset löytyneestä höyhenestä. Niitä on löytynyt mitä kummallisemmista paikoista, pöytälaatikoista, sisältä autosta, pöydältä, sellaisista paikoista, joissa ei lintuja liiku. Olen mielessäni tästä asiasta jurputtanut, itsekin löydän höyheniä, mutta ulkoa, en paikoista, joissa niitä ei periaatteessa pitäisi olla. Kun taas eräänä päivänä näin höyhenpäivityksen ja juttelin enkeleille, että eikös olisi jo minunkin aika saada heidän läsnäolostaan vahvistusta höyhenen muodossa. Silloin oli talvi ja lumi maassa, huono vuodenaika löytää höyheniä edes ulkoa. Hetkeä myöhemmin lähdin hakemaan polttopuita ulkovarastosta. Lastatessani puita isoon kestokassiin kasasta paljastui muhkea hiirenpesä. Pesän hajotessa sieltä pelmahti esiin ainakin viisi täysin vitivalkoista höyhentä! Katsoin hetken höyheniä hölmistyneenä ja melkein kuulin enkelten hihittelevän: ”Siinä sulle höyheniä, kun äsken niiden perään niin kovasti olit!”. Minua alkoi hymyilyttää, olen havainnut ennenkin kuinka hauskoja enkelit voivat olla. Se pesä oli varmaan hylätty jo aiemmin, koska puukasa oli siitä kohti jo hajonnut, mutta on se ollut hieno ja lämmin pesä, kyllä siellä on kelvannut unia nähdä viiksikarvat vipattaen.

Vaikken olekaan enkelten viestejä löytänyt sisätiloista, niin usein löydän niitä maasta, siten että ne on selvästi jätetty ihan minua varten. Usein höyhenen löytämistä edeltää jonkinasteinen murheellisuus, tai jurputus siitä, etten ole saanut positiivisia vahvistuksia henkimaailmalta. Seuraavaksi kaksi höyhentä, yksi kumpaakin esimerkkiä.

Käymme joskus mökillä ihan vain piipahtamassa, katsomassa että paikat ovat kunnossa. Eräänä sateisena päivänä sinne päin ajellessa mietiskelin, jälleen kerran, että minut on unohdettu, jätetty tarpomaan oman onneni nojaan. Perillä hyppäsin autosta ulos, astuin pari askelta eteenpäin ja jäin hengittämään kosteaa ilmaa, katsellen peilityyntä järveä sateen hetkeksi tauottua. Seisoin paikallani pitkän aikaa, pohdiskellen elämäni tarkoitusta ja suuntaa. Minut oli unohdettu. Byääää! Tästä olisi helppo vajota murheuden laaksoon. Vielä muutaman kerran syvään hengittäen aloin kääntyä, vilkaisten samalla maahan. Ja siinä, aivan jalkojeni juuressa, lepäsi suloinen, valkoinen, kuiva ja puhdas höyhen, märässä maassa. Usko ihmeisiin palasi hetkessä. Kaikki on mahdollista. Polulleni jätetään merkkejä, että jaksaisin vielä uskoa. Mieskin huomasi muuttuneen ilmeeni. Näytin hänelle höyhentä ja hän hymyili minulle. Höpsölle, rakkaalle vaimolleen, joka kerää kiviä ja höyheniä.

Seuraava lohduttava höyhen on erikoinen tapaus. Sen ilmestymisen näimme miehen kanssa yhdessä.

Olin kutonut vuosien tauon jälkeen täkänää, olin saanut tilauksen. Hassua on, että jotta saa työtilauksen suomalaisesta perinnekudonnaisesta ja siitä ihan palkankin, niin raha tulee Skotlannista, sikäläisen täkänään ihastuneen taiteilijan apurahan kautta.

Täkänä ei päästä kutojaansa helpolla, se on armoton, ei anna yhtään virhettä anteeksi. Täkänä vie aikaa ja kysyy hermoja, väsyttää silmäsi ja kaupan päälle jumiuttaa olkapääsi. Monimutkaisen kuvion aikana ei voi antaa ajatusten harhailla, on keskityttävä täysillä siihen mitä tekee. Voisi jopa sanoa, että täkänän kutominen on eräänlainen itsekidutuksen muoto, mutta kieroutuneella tavalla todella kiva sellainen. Tilattu täkänä oli alkuhankaluuksien jälkeen (itkua, raivoa, epätoivoa ja romahtaminen) valmistunut nopeasti, ja olin onneni kukkuloilla, saisin paketin Skotlantiin lähtemään reilusti etuajassa sovitusta! Ilo vaihtui synkkyydeksi, kun levitin juuri valmistuneen kudonnaisen ja huomasin että kuviossa on kohtalokas VIRHE! Kuvion idea vesittyi yhden väärässä kohdassa olleen poiminnan vuoksi. Miten on mahdollista, etten sitä huomannut kutoessa? Täkänä olisi pakko tehdä uudelleen. Myöhästyisin aikataulusta ja mietin riittääkö edes loimi toiseen, riittääkö tilaamani lanka? Pysynkö henkisesti kasassa?

Näitä asioita setvimme istuen ilta-auringossa, minä murheellisena talomme rappusilla ja mies kannustaen viereisellä penkillä. Ulko-ovemme edustalla on pieni katos, joten kaunis vitivalkoinen höyhen ei osunut ihan viereeni. Mutta se laskeutui alle kahden metrin päähän minusta, niin lähelle kuin pystyi. Me näimme molemmat, miten se leijaili hiljaa, kuin hidastetussa filmissä, laskeutuen nurmelle odottamaan. Molemmat katsoimme hiljaa höyhentä. Kysyin mieheltä, näkikö hänkin, kun se leijaili alas. Kyllä hän oli nähnyt. Tuosta ei mielialani kohonnut kuin raketti, mutta ymmärsin viestin, että saisin urakan kunnialla tehtyä ja kaikki sujuisi hyvin. Niin oli tarkoitettu. Minua taas vain koeteltiin.

Uusi täkänä matkusti Skotlantiin, loimi oli juuri riittänyt toiseen yritykseen ja kutominen sujunut kuin tanssi. Paketti ehti ajoissa Glasgowiin. Hieman myöhemmin kävin Helsingissä katsomassa, kun kudonnaiseni oli esillä CraftCornerissa, Eteläesplanadilla. Seuraava täkänäni olikin oma mallini, ei niin säntillinen kuin tuo geometrinen kuvio, jonka poimiminen koetteli pinnaani, mutta joka opetti minulle, että pitää muistaa olla tarkkana ja kärsivällinen!

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!

Oksasakset

Lauantai 22.6.2019 klo 12:51

Lauantai 30.6.2018 klo 13:52

Oksasakset

 

“There are only two ways to live your life.
One is as though nothing is a miracle.
The other is as though everything is a miracle.”

Albert Einsteinin lausahdus on suosikkini. On ihan itsestäsi kiinni, onko elämäsi ihmeellistä, vai samaa puuduttavaa tarpomista päivästä toiseen. Kaikki elämässäsi on kiinni siitä, miten katsot asioita. Juuri kun aloin tätä kirjoittaa näin ihanan pienen ihmeen, ja lähdin sitä tarkastelemaan. Ikkunalla leikitteli kaksi nokkosperhosta. Seurailin heidän touhujaan pitkän aikaa, sillä minuutti on pitkä aika perhosen elämässä. Kuvankin sain napattua sälekaihdinten välistä.  

Juuri tätä minä tarkoitan, pieniä ihmeitä. Huomaa ne, niin koko elämäsi muuttuu ihmeelliseksi. Mietin, toivatko perhoset minulle viestin. Perhonenhan on muodonmuutoksen symboli ja saattaa merkitä muutosta. Nämä kaksi vielä aivan selvästi flirttailivat keskenään, joten olivat luomassa uutta. Uutta minä tässä kaipaankin, työrintamalla, olen odottanut muutosta jo kauan, ja toki itsekin tehnyt töitä sen eteen, mutta vielä junnaan paikallani ilman huomattavaa edistystä.

Mutta ei minun perhosista pitänyt kirjoittaa.

Tämä ihme tapahtui samoihin aikoihin, kun julkaisin edellisen blogitekstini.
Olimme miehen kanssa valtavassa rautakaupassa. Minun teki mieleni ostaa itselleni oksasakset, mutta koska taloudellinen tilanteeni on jälleen kerran aivan kuralla, enkä voi olettaa, että mieheni aina kustantaisi hankintani, niin jouduin jättämään uudet haaveeksi. Etenkin kun kotona oli vanhat (ei niin hyvät) oksasakset. Ostokset maksettuamme kävelimme autolle, minä hieman nyreissäni, kun en saanut puolisoa innostumaan uusista saksista. Kävellessä mietin, kuinka joutuisasti saisin pajukkoa raivattua uusilla kunnon vehkeillä. Olin hieman murheellinenkin, kun raha on kovin usein se harmin paikka, tarpeellisistakin haaveista pitää tinkiä. Kun meillä sellainen omakotitalolle sopiva tontti, jota olisi siistittävä pajukosta. Jää nähtäväksi nouseeko tontille koskaan mitään rakennusta, mutta tontista olisi silti huolehdittava, ettei mene ihan ryteiköksi. Meinasin käydä tontilla aika ajoin raivailemassa, tulisi samalla oltua luonnossa ja saisin hyötyliikuntaa.

Auton lähdettyä liikkeelle siristin epäuskoisena silmiäni ja huusin miehelle ”Pysäytä! Pysäytä auto!”. Ihmeissään hän totteli, minä tempaisin turvavyön auki ja hyppäsin ulos. Kipaisin auton vieressä ja istuessani takaisin kyytiin, läimäisin miehen näkyviin viidenkymmenen euron setelin ja hihkaisin ”Nyt minä ostan ne oksasakset!”. Seteli löytyi parkkialueen ajokaistalta, autojen keskeltä, ketään ihmisiä ei näkynyt lähimaillakaan. Hetkeksi tuli huono omatunto, että miten löytäisin rahan oikean omistajan, mutta satojen ihmisten joukosta vilkkaalla kauppapaikalla, se lienee mahdotonta. Ottajia rahalle varmasti löytyisi, sehän on selvää. Mieheni on viisas, hän sanoi ”Sillä rahalla pitää nyt tehdä jotain hyvää”. Pohdin hetken. Kerroin hänelle, että pari päivää aiemmin olin jo tehnyt hyvää, häneltä salaa. Maksoin tuttavan tilille aivan liian halvalla saamaani tavaraa, tuttava pyysi kymppiä. Tietäessäni hänen kurjan rahatilanteensa sydämeeni tuli tunne, että hänelle on laitettava enemmän, laitoin tililleen 25 euroa, vähän sekin oli verraten siihen mitä sain vaihdossa, mutta omaa saldoani tarkasteltuani en enempää hirvinnyt laittaa. Tuttu on henkisen maailman teoria, että mitä pyyteettä sydämestäsi annat, sen saat moninkertaisena takaisin. Ja tuo ylimääräisenä laittamani 15 euroa, odotti minua viidenkympin muodossa asfaltilla. Hassua on se, että kävellessä autolle, en seteliä nähnyt. Ja kuitenkin pienen hetken päässä se siinä oli, kun autolla lähdimme. Enkä nähnyt juuri silloin parkkipaikan siinä osassa kenenkään liikkuvan, ei edes tuullut. Aivan kuin raha olisi tipahtanut taivaasta, ja niin se varmaan tipahtikin.

Seuraavana ajoimmekin puutarhamyymälän kautta, minä liikkeessä piipahtaen, puristaen seteliä tiukasti kädessäni kuin lelukauppaan päässyt lapsi. Kävin asialla nopeasti, laukkukin jäi autoon, puhelin ja kaikki, minulla oli vain taivaalta tipahtanut raha ja onnekkaan Hannu Hanhen fiilis mukanani.

Seuraavana yönä näin setelistä unta. Unessa selitin jollekin, miten rahan löysin ja että olinko siihen oikeutettu, vai olisiko se tosiaan pitänyt laittaa hyväntekeväisyyteen. Tuntematon nainen unessa vakuutti minulle, että raha oli juuri minulle, ja kyseli, oliko se taiteltu, ja miten. Kerroin että raha oli taitettu kahdesti. Unen nainen nauroi ja sanoi että ”Hyvä hyvä! Neljään osaan taitettu seteli on oikein hyvä enne!”.

Sattuma vai ihme? Tuo seteli. Jos se olisi ollut sattuma, niin olisin löytänyt sen ihan muuten vaan. Minulle se oli ihme; sillä mieleni oli matalalla, ja saamillani uusilla saksilla pystyn muokkaamaan keijujen valtakuntaa, joksi tuon pienen maapalstan mielessäni miellän. Autan keijuja tekemällä oman osani fyysisellä tasolla, siistimään ryteköityvän tontin lumoavaksi lehtipuumetsäksi, satumetsäksi.

Ihmeitä, ihmeitä, ihmeitä.

Tänä aamunakin näin ihmeen. Mökiltä herätessäni jäin kuuntelemaan hädissään kirkuilevaa lokkia. Hätä oli kova, ja varoitus oli tehonnut muihinkin, sillä puista kuuluva jatkuva sirkutus ja titityy oli tauonnut, lintujen maailma oli aivan vaiti. Kipitin katsomaan, näkisinkö koivun katveesta mikä on hätänä. Hetken ajan luulin näkeväni leijan. Leija oli elävä. Tuulen nosteessa paikallaan lekutteleva iso hiirihaukka. Se näytti valtavalta, kun vertasin sitä hätääntyneeseen lokkiin. ”Leija” jatkoi matkaansa ja lokki saatteli sitä pitkän matkaa sättien pelottavaa vierasta. Hetken päästä puista kuuluva sirkutus ja titityy jatkui. Minä kiitin, että sain nähdä tuon komean pedon niin läheltä, menin mökkiin pukeutumaan ja valmistautumaan viikonlopun askareisiin.

Ihmeitä. Mitähän ensi kerralla. En tiedä vielä. Ehkä lisää ihmeitä, kujeilevia enkeleitä ja höyheniä.

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!