Jonninjoutavaa höpinää

Sunnuntai 21.6.2020 klo 14.03


Hupsista!
Löysin läppärin kansioita peuhatessani kirjan käsikirjoituksen.
Joo.
Kirjan.
Semmonenkin on tullut kirjoitettua.
Kuinkakohan monella muulla on julkaisematon kirja jossain omassa jemmassa...

Laitan tähän katkelman, joka rönsyilee, ihan kuin puheenikin.


            

"Olen entisissä elämissäni ehkä ollut muinaisessa Egyptissä, mutta varmasti olen ollut Brittein saarilla!
Ehkä jopa useamman kerran.
Minulla on aivan järjetön, selittämätön veto Lontooseen.
Olin käynyt vain yhden kerran ulkomailla lentomatkan päässä, isäni kanssa Marokossa 1986, kun 1988 päätin lähteä Lontooseen. Ketään en saanut kaveriksi, joten hieman asiaa harkittuani varasin matkan yksin. Ja samalla vauhdilla otin kahden viikon matkan, tuntui vain siltä, ettei viikko riittäisi mihinkään.

Ja kuinka oikeassa olinkaan, olisin vaikka jäänyt sinne.
Minulla oli sellainen yksittäinen naispaikka (siihen aikaan matkatoimistot möivät sellaisiakin!), ja sain ihanan huonekaverin, Virpin. Hän oli päivät opiskelemassa, en enää muista mitä, jotenkin liittyi taiteisiin, mutta illat vietettiin yhdessä. Ensimmäisenä iltana taidettiin olla hotellilla suhteellisen myöhään, kun en muista missään käyneeni.
Seuraava aamupäivä olikin erikoinen.

Lähdin aamupalan jälkeen hotellilta kävellen liikkeelle, Virpi oli mennyt menojaan jo hieman aiemmin. En edes tiennyt mihin olin menossa, kunhan lähdin päämäärättömästi kävelemään keskustaa kohti kartta tiukasti kädessäni.

Ensimmäistä kertaa seikkailulla suurkaupungissa, ja aivan yksin!

Kävelin muutaman korttelin, epäusko alkoi vallata mieltäni.
Kävelin hieman lisää, erikoisen tunnelman vahvistuessa.
Tunnin, kaksi, käveltyäni oli pakko todeta, olin tullut kotiin!
En missään, koskaan, en ennen sitä enkä sen jälkeen, ole kokenut vastaavaa tuttuuden tunnetta, tänne minä kuulun, täältä minä olen, täällä minä olen ollut onnellinen. Pakahduttavaa riemua paluusta paikkaan jossa en ole aiemmin käynyt!

Olen ollut useita kertoja Lontoossa tuon ensimmäisen matkan jälkeen, mutta se ensimmäinen reaktio ei tietenkään voi tulla samanlaisena uudelleen. Olin ennen tuota matkaakin ajatellut kuoleman jälkeistä elämää ja uudelleen syntymän mahdollisuutta, ja Lontoossa kävellessäni sain varmistuksen, että emme ole täällä maan päällä vain kertakäynnillä. Se tuttuuden tunne oli liian voimakas ollakseen pelkkää kuvitelmaa, minun oli täytynyt olla siellä ennenkin!

Ne kaksi viikkoa minä tyttö kävelin.
Kävelin, kävelin, ja kävelin.
Kolusin nähtävyyksiä ja sitten taas vähän kävelin.
Kävelin kunnes en enää jaksanut ja olin eksynyt.
Kun osuin maanalaisen asemalle, painuin tunneleihin ja ajoin takaisin hotellin lähelle. Metron otin nopeasti haltuun, se on idioottivarma systeemi, mutta bussilla, double deckerillä eli kaksikerroksisella bussilla, matkustin vasta kolmannella Lontoon matkallani. Viimeisimmästä Lontoon matkastani on kulunut tuskallisen kauan, yli kymmenen vuotta. Veri vetää taas takaisin, jollain konstilla sinne olisi päästävä.
Viimeisessä vuosikymmenessä on ollut niin paljon erilaisia liikkuvia osia, palapelin palasien järjestelyä, täydellinen elämänmuutos, muita matkoja, etten ole ehtinyt kaivata Britanniaan.
Nyt kun elämä on tasoittunut arkisiin uomiinsa, kaipuu iskee kovempana kuin koskaan!

Jollain ystävien kanssa tehdyllä Lontoon reissulla osuimme tapahtumaan, jossa näimme vanhanaikaista tanssahtelua, saattoi olla poloneesia, vanhat tanssit ovat vaikeita asiaan vihkiytymättömälle.
Tanssijoilla oli päällään asiaan kuuluvat asut, naisilla leveät vannehameet, krinoliinit, ja miehillä liivit ja hännystakit. Seurasimme tanssijoita ylhäältä, isoa salia kiertävältä parvekkeelta, mutta paikasta tai tapahtuman laadusta ei ole mitään muistikuvaa.
Meitä oli reissussa neljän ryhmä, ja joku totesi, että olisi ollut ihanaa elää tuohon aikaan. Minäkin monesti asiaa miettineenä annoin haaveille tylyn realistisen lopun.
Sillä jos me olisimme eläneet tuohon aikaan, samassa yhteiskuntaluokassa kuin tässä elämässä, niin emme me olisi päässeet juhlavasti tanssimaan, me olisimme olleet kyökissä kuorimassa perunoita!

Ja niinhän se olisi ollut, täytyi muidenkin todeta.
Jos otamme huomioon tämän elämän taidot, minä olisin saattanut istua pikku midinettinä koleassa vinttihuoneessa, ommellen pukuja ylemmälle luokalle, helmi helmen jälkeen koristeita kiinnittäen.
Tai olla pulskana hyvin syötettynä imettäjänä lastenhuoneessa takkatulen ääressä, sellainen lypsylehmä olin tyttären syntymän jälkeen. Tytär joutui synnyttyään vauvateholle ja minä opettelin pumppaamaan maitoa pulloon.

Hoitajat menivät kahvitauolle ja sanoivat että voin tuoda maitopullon kahvihuoneeseen, kun olen valmis. Näytin täyttä pulloa huoneen ovella, ja hoitaja kommentoi ”no hyvinhän tuota maitoa tuli, laitetaan pulloon nimi ja tuonne jääkaappiin”.
Minä seisoin kynnyksellä hieman hölmistyneenä… ”tässä pullossa on eka rinta, tartteisin toisellekin pullon”.
Kahviringissä oli näkemisen arvoiset ilmeet!
Ei siitä lypsylehmänä olosta mitään iloa ollut.
Tytär joutui pitkään sairaalakierteeseen nenämahaletkuineen enkä voinut imettää kuin pari viikkoa välissä. Siinä vaiheessa, kun tyttären ravinto meni suoraan suoneen, niin maidontuotantoni lopetettiin lääkkeillä, maitoa ei yliopistollinen sairaala ostanut ihollani olevan bakteerin vuoksi.
Sain lääkkeitä viikoksi, joskin lääkäri sanoi, että maidon tulo yleensä tyrehtyy jo neljässä päivässä. Minä menin viikon päästä kysymään, josko tabletteja saisi jokusen lisää?
Siis ihan älytön lehmä. Ja aivan turhaan.
Mitä tuhlausta, monella joka tarvitsisi, ei tule maitoa, ja minä jouduin kaatamaan sitä litratolkulla viemäriin jonkun ihobakteerin vuoksi. Imettää olisin voinut, mutta se bakteeri on sellainen, että alkoi lisääntyä putelissa.
Jos olisin saanut maidon myytyä, ja pumpannut sitä sen 8 kuukautta kun tytär oli letkuruokinnassa, niin olisin hitto vie saanut niillä rahoilla oman helikopterin lentäjineen! Enkä minä koskaan liioittele!

Kyökkiin jäätiin ennen maitotarinaa, ja kyökistä tuli mieleen ilmiö Downton Abbey (minä niin rakastan sitä sarjaa), ja elokuva Gosford Park, jota suosittelen kaikille laadukkaan brittidraaman faneille. Tai Clive Owen (nam!) faneille. Jos leffa ei ole vielä osunut kohdalle niin kannattaa kaivella esiin ja katsoa.
Molemmissa on snobi kreivitär jota esittää Maggie Smith.
Roolihahmo ei ole sama, mutta aivan hyvin voisi kuvitella, että se on, että Downton Abbeyn Violet Crawley olisi lähtenyt vieraisille Gosford Parkiin.
Se Gosford Parkin kyökki, se on juuri sellainen, johon meidät kuvittelin pottuja kuorimaan, pieniruutuiset ikkunat alakerran käytävän molemmin puolin.
Ja semmoisessa keittiössä olen saanut syödä monta aamupalaa! Nykypäivänä se oli muutettu hotellin aamiaishuoneeksi.
Ja vaikka se Lontoon matka tapahtui paljon ennen kumpaakaan noista filmatisoinneista, niin tyylillisesti paikka oli tuttu monista muista sarjoista ja elokuvista. Meinasi henki salpautua, kun menimme ensimmäisenä aamuna pohjakerrokseen aamupalalle, kun tajusin, että hotellimme on ihan oikeasti ollut aiemmin jonkun rikkaan perheen koti tai kaupunkiasunto! Hotellina se ei ollut kaksinen, saattoi olla jopa yksinen, suomalaisen tähtiluokituksen mukaan, mutta miljöö korvasi osan puutteista. Luulen että huoneemme oli entisellä palvelusväen puolella, niin kapeat, kaartuvat ja jyrkät portaat sinne johti, eihän aatelisdaamit juhlaleningeissään olisi mahtuneet niitä portaita kulkemaan.

Ne leningit! Upeita, ihania, mielikuvitusta kiehtovia toinen toistaan kauniimpia uuman korostajia. Mutta kauneudella on ollut nurja puolensa, on se ollut yhtä tuskaa olla aatelisnainen ja olla köytettynä korsettiin kaiket päivät, vain yöllä on pystynyt hengittämään vapaasti. Nilkat piilossa kuumimmalla helteelläkin, siveänä sipsutellen päivänvarjon alla. Nykyaikana ollaankin sitten toisessa ääripäässä, vaikka olisit aatelinen, kuuluisa, tai kuka vaan, voit näyttäytyä julkisesti trikoohousut jalassa eikä kukaan ole moksiskaan.
Tai voit näyttäytyä vaikka ilman housuja, etenkin jos olet näyttelijä joka kävelee punaista mattoa tai pop-prinsessa iltapukugaalassa. Joku aika tässä välissä on ollut hyvä kultainen keskitie. Ilman korsettia, mutta kuitenkin jotain tyyliä noudattaen.
20-luvun pikkumekoista pidän, silloin meikäläisen olisi tosin pitänyt köyttää jotain muuta. Litteä povi piti olla niissä mekoissa.
Mission impossible.
Vedänpä verkkarit jalkaan ja unohdan Downton Abbeyn charleston-ajan juhlamekot.

Voi ei, ei olisi pitänyt puuttua brittisarjoihin, niitä voisin muistella vaikka kuinka paljon! Lempparini 1970-luvulla oli Upstairs, Downstairs, suomalaiselta nimeltään Kahden kerroksen väkeä. Siinäkin häärättiin paljon alakerran keittiössä, ja kokki oli keittiön ehdoton kuningatar. Nykyisin se sarja näyttää hassulta, kun lavasteet ovat sen ajan tuotteita, että oven paukahtaessa kiinni koko seinä heilahtaa.  Upstairs, Downstairs, taas muistuttaa lasten lorusta:

Goosey goosey gander,
Whither shall I wander?
Upstairs and downstairs
And in my lady's chamber.
There I met an old man
Who wouldn't say his prayers,
So I took him by his left leg
And threw him down the stairs.

Loru lausuttiin sarjassa Safiiri ja Teräs, siinä tosin vanhempana versiona kuin tuo tuossa. Safiiri ja Teräs oli pelottavaa katsottavaa 1980-luvun alussa. Lasten sarjana alkanut tarina muuttui aikuisille suunnatuksi ja sen myötä pelottavammaksi. Saattoi olla ensimmäinen kokemukseni scifistä. En silloin edes tiennyt mitä scifi on!
En ole kovin kummoinen scifi-fani, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, pidän enemmän fantasiasta.
Safiirin hahmo on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi muistiini poikkeuksellisuudellaan, häntä esittänyt Joanna Lumley on eräs suosikkinäyttelijöistäni, ja Todella Upeeta sarjan myötä mainettaan kasvattanut daami oli poikkeuksellinen myös Patsynä.
Patsyn nikotiinilaastarit muistan aina!
Nehän lataantuivat, kun Patsy laittoi se käsivarsiinsa.
Brittisarjat olisi loputon suo johon lopulta uppoaisin, joten palatkaamme takaisin tosielämään, mutta edelleen brittiläisissä tunnelmissa.

Tunnustan olevani anglofiili, en kuitenkaan anglomaani.
Pidän englantilaisista asioista ja ihailen niistä monia.
Olen aina pitänyt teestä enemmän kuin kahvista.
Harmaat kivitalot ja -muurit näyttävät niin kodikkailta.
Amme päihittää saunan mennen tullen, ihan totta!
Ihanin kesäsää on lämmin ja tyyni, jolloin himppusen sumuisesti satelee vettä.
Brittipoppi.
Jaguar.
Land Rover.
Musikaalit.
BBC televisiosarjat.
Kuivakka brittihuumori on ihan parasta.
Yksi suosikkinäyttelijöistäni on Bill Nighy (tähän ei tule nam, kuten Clive Owenin kohdalla, koska Bill Nighy on… no, Bill Nighy) jonka vähäeleinen kehonkieli, stiff upper lip, eli ilmekään ei värähdä, vaikka mitä tapahtuisi, ja kuvaavat hymähtelyt saavat minut hyvälle tuulelle.

Ystäväni sanoi kerran: ”näytät enemmän englantilaiselta kuin englantilaiset itte”.
No näytän siinä määrin britiltä, että usein minulta on Lontoossa kysytty tietä.
Ja pari kertaa olen osannut neuvoakin.
Valtavan tavaratalon, John Lewisin, pohjakerroksessa en osannut neuvoa, kun minulta kysyttiin neuvoa sieltä ulos. Kysyjät olivat näöstä päätellen 50+ tytär ja iäkäs äiti. Kerroin että olen turisti, joka on itsekin tavaratalossa eksyksissä, vaikka olinkin juuri siellä missä halusin olla, käsityötarvikeosastolla, ei vaan ollut hajuakaan, miten sieltä pääsisi pois. Naiset menivät hieman sivummalle ja kuulin kun nuorempi kuiskasi närkästyneen oloisena vanhemmalle: ”I was sure that she is british!”.
Hih!
Menen täysiään myös irlantilaisesta.
Dublinissa Lontoolaiset turistitytöt kysyivät minulta neuvoa, kun olivat eksyneet."



Tässä tämmönen pätkä "pöytälaatikkoon" jääneestä kyhäelmästä.
Laittelen joskus lisempää.

(lisempää.... taitaa olla lemijä, outo muoto tutusta sanasta)


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini