Luovuuden lahja ja taakka

Lauantai 1.9.2018 klo 15:55

Luovuuden lahja ja taakka

 

Viimeksi kirjoittelin luovuudesta, ja koska siinä aiheessa riittää koluttavaa, tässä jatkoa oman luovuuteni tarinaan. Monella saattaisi olla pienempi kynnys kokeilla jotain uhkarohkeaa ja turhanpäiväistä, jos tietäisitte, kuinka monista luomisistani minäkin olen hankkiutunut eroon vuosikymmenien aikana. Joten minäpä kerron teille.

Olen joskus neulonut villapuseron kappaleet valmiiksi vain purkaakseni sen, ja aloittaakseni uuden neulomuksen erilaisella idealla. Olen purkamisen lisäksi tekeleitäni lahjoittanut, vaihtanut, myynyt, repinyt palasiksi, polttanut, haudannut maahan, heittänyt roskiin ja viimeisessä vaiheessa jopa vienyt peräkärryllä jäteasemalle.

 

”Ainoa mikä erottaa minut mielipuolesta on se, että minä en ole mielipuoli”

Salvador Dali 1904 – 1989

 

Eihän se täysijärkiseltä tunnu, että ensin käyttää tunteja, päiviä, jopa viikkoja, jonkin asian tekemiseen ja sitten tuhoaa sen. Joskus vaan käy niin, luominen itsessään on ollut tärkeämpää kuin lopputulos. Jos aloitat innolla jotain uutta ja tekeminen onkin ennakko-odotuksistasi huolimatta ihan kamalaa, älä lannistu. Kokeile jotain muuta. Itse olen törmännyt rajusti tähän. Kun työttömäksi jäätyäni aloitin artesaaniopinnot ja luin mitä kaikkea tulemme tekemään, minut valtasi malttamaton odotus; pääsisin vihdoin huovuttamaan ja kehräämään! Ou jee! Sen sijaan pääoppiaineemme, kangaspuilla kudonta, herätti minussa kauhunsekaisia tunteita. Mietin että jos jotenkin pääsen luovimaan opinnot hyväksytysti läpi kangaspuitten osalta, niin se on ihme sinänsä. Ja kuinka voikaan ihminen olla väärässä… Märkähuovutus. Sehän on ihan kamalaa! Valtava pettymys. Hikikin tulee! Neulahuovutus meni sentään jotenkuten, muttei siitäkään riemu ratkennut. Entäs sitten se kehrääminen. Never again! Rimaa hipoen sain kehruukurssin läpi. Sen jälkeen en ole rukkiin koskenut.

Entäs sitten ne kangaspuut?

Niihin minä vähän kerrassaan ihastuin, ja lopulta ihastus muuttui rakkaudeksi. Nyt meillä on vakiintunut suhde, vaikka en olekaan yksien kangaspuitten nainen, niitä on useammat. Ja hassua kyllä, hankin jopa osan elannostani kangaspuitten kautta. Kangaspuilla voi luoda vaikka mitä, etenkin, kun heittää perinteisen kudonnan tiukat säännöt romukoppaan.

Minulle luomisen lahjani täydellinen hyödyntäminen aukesi sillä hetkellä, kun pääsin sen pelon yli, että minulle ja tekemisilleni nauretaan. Pääsin sen pelon yli päättämällä, etten välitä. Ja annoin itseni kangaspuitten ja taiteilun vietäväksi.

Olen luovuuden lahjastani, ja uskalluksestani kokeilla mihin se johtaa, tavattoman kiitollinen, vaikka sen täydellinen päästäminen irti kahleista oli myös taloudellinen itsemurha. Jostain kumman syystä työttömänä ollessa ei aina saanut aikaiseksi tarttua edes luomiseen. Vaikka olisi ollut aikaa olla sekä jouten, että toteuttaa. Ratkaisu oli deadline. Kun oli sopinut paikan ja ajan näyttelylle, vaikka vuoden päähän, niin silloin oli pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyä toimeen. Ottaen aikataulutuksessa huomioon, että jos sattuisi onnistamaan ja pääsemään töihin, niin näyttelyn pystyisi silti kunnialla toteuttamaan. Alkuun sitä rauhassa suunnittelee ja pikkasen touhuaa kaikessa rauhassa. Sitten tajuaa, että on tehtävä työaikataulu, lukujärjestys. Itselleen asettamassa aikataulussa pysyminen aiheuttaa pienen paineen, jonka alla alkaa tapahtua.

Vaikka viimeisimmästä varsinaisesta näyttelystäni on aikaa jo muutama vuosi, saan säännöllisesti kyselyitä ”onko sinulta tulossa uutta näyttelyä?”. Ihanaa että taiteeni edelleen ihmisiä kiinnostaa, mutta harva osaa asettua asemaani tässä mahdottomassa yhtälössä. Ja siinä pääsemme takaisin rahaan, ja siihen taloudelliseen turvaan, jota ilman on hankala tulla toimeen.

Rakastan taiteen tekemistä, hengitän sitä, luodessa en tarvitse ruokaa enkä juomaa, kaikki muu unohtuu. Olen luova kanava, toteutan jotain suurempaa. Mutta aina rakkaus ei riitä. Kuuden vuoden suhde taiteen kanssa tuli tiensä päähän. Tosielämän realiteetit paiskautuvat päin pläsiä kerta kerran jälkeen. Rakkaudella ei makseta laskuja eikä osteta ruokaa, ei autoon polttoainetta. Rakkaus taiteeseen oli liian rankkaa. Se antoi paljon mutta vei kaiken. Oli kuin auervaara häntäheikki, joka kietoi pauloihinsa ja jätti lähtiessään jälkeensä velkaa.

Mitä tapahtui? Olin niin onnellinen luodessani kauneutta. Ja taiteeni täytti tarkoituksensa, antoi ihmisille hyvää mieltä, hymyn suupieleen, elämyksiä, oivalluksia ja iloa. Sillä minä halusin ja haluan tehdä kaunista, sellaista, joka saa katsojan leijumaan hetken aikaa ilmassa, haluan luoda aurinkoa, valoa ja rakkautta. Itse en ymmärrä taidetta, joka on rumaa, raastavaa ja pimeää. Miksi? Miksi luoda jotakin, joka luo ympärilleen vain lisää pimeyttä? Kuka pimeässä kasvanut on keksinyt määritellä, että taiteen pitäisi olla synkkää ja tuskan kautta tuotettua, että se olisi vakavasti otettavaa, sellaista, jolla saa apurahoja. Olen hakenut apurahoja, en edes muista kuinka monesti. Saaminen on vaikeaa kaikille, ja vielä vaikeampaa kun ei ole hienoja tutkintoja, ei koulutusta alalle.

Ei, minulta ei ole tulossa uutta näyttelyä. Edellisienkään näyttelyiden velkoja en ole vielä saanut maksettua pois, siellä ne pyörivät kuukaudesta toiseen, korkokulut ilonani. Ei enää naurata. Ei edes hymyilytä. Nautin tuottaa ihmisille iloisia ihmetyksiä, mutta olen tehnyt sen omalla kustannuksellani. Luominen veti puoleensa kuin kynttilänliekki yöperhosta. Toisesta suunnasta puski maksamattomien laskujen lisäksi työvoimatoimiston säännöt. Omaa taidetta ei voinut markkinoida eikä myydä, ettei sinua katsottu täysipäiväiseksi taiteilijaksi, joka taas olisi tarkoittanut sitä, että se pienikin työttömyyskorvaus olisi evätty, koska et muka ehdi vastaanottaa työtä. Omalla kohdallani viimeistään tässä yhteydessä alkoi kyynel pyrkiä silmäkulmaan. Et voi vakavasti markkinoida itseäsi etkä teoksiasi, etkä kuitenkaan saa työtä, vaikka etsit ja etsit, olet pattitilanteessa vailla järkevää suuntaa. Lukemattomia kertoja olen ajatellut kuinka paljon helpompaa olisi antaa periksi, vain maata sohvalla ja syljeksiä kattoon. Ei edes yrittäisi mitään, olisi vain, vailla mitään suunnitelmia tai toiveita paremmasta. Mutta luulen että se olisi kuolettavan tylsää. Näivettyä pystyyn, tai makuulle, hämähäkin seitit ja villakoirat seuranaan.

Niin minä sitten perustin yrityksen. Ja nyt hakkaan päätäni uuteen seinään.

Vaellan uuden yritykseni kuoleman laaksossa, vielä köyhempänä kuin työttömyyskorvausta nauttiessani. Mutta nyt minulla on se paljon puhuttu yrittäjän vapaus. Kukaan ei ole huohottamassa niskaan aktiivimallivaateineen. Kehitän ja kehittelen, markkinoin ja mietin, mikä voisi olla se viisasten kivi, jolla yritykseni nousee lentoon.

Sillä vielä me lennämme!

En anna periksi. Minua on kasvatettu tätä varten, henkeäni on pilkottu, nuijittu, möyhennetty ja marinoitu. Olen vahva. Vahvempi kuin koskaan aiemmin. Ja aiemman vahvuuteni lisäksi, sisälläni palaa valo, jonka etsimiseen meni vuosia. Mutta minä löysin sen!

Se on se enkelien valo, rakkauden valo, keijuvalo.
Minä olen sen löytämisestä kiitollinen, ja täytän sen myötä saamaani tehtävää parhaani mukaan.

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!