Kanava

Lauantai 17.8.2019 klo 11:04

Kanava.

Vajaa vuosi sitten kirjoitin, etten aio enää pitää näyttelyä, että ”tämä on nyt tässä”, taiteen osalta.
Mutta eihän se niin mennyt.
Ei se useinkaan mene niin kuin itse kuvittelee ja suunnittelee. Universumi suunnittelee minua paremmin.

Maaliskuussa 2019 minulta kysyttiin yllättäen, että haluaisinko pitää kesänäyttelyn Mikkelissä Naisvuoren Näkötornissa. Meni noin kaksi sekuntia ja vastaus tuli suustani että ”haluan”, vaikken ollut asiaa edes ehtinyt miettiä. Jos olisin ehtinyt miettiä, voi olla, että olisin alkanut jänistää.
Mutta näin oli tarkoitettu.
Kiirehän siinä tuli, kun näyttelyn avajaiset oli vappuaattona, mutta niinhän se sinne rakentui, ja ihan kunnialla. Olipahan kivaa pitkästä aikaa, tuntui että olen herännyt uudelleen eloon pitkän horroksen jälkeen!
Yksi elämäni tarkoituksista on tuottaa iloa ihmisille, ja parhaiten teen sen taiteeni kautta.

Mutta ei tämä taidehommeli tähän jäänyt, kun minut oli taas saatu houkuteltua sen pariin.

Elämässäni alkoi uusi sykli toukokuun lopulla. Vaikka olinkin jo taiteen ääreen palannut kesänäyttelyn muodossa, silti tuntui, etten saanut luomisesta kunnolla kiinni. Sain luotua uutta, ihanaa ja kaunista, mutta se ei tullut sydämestä, se tuli egon kautta.
Toukokuun lopulla tapasin henkilön, joka katsoi minulle varvulla asioita. Hän kysyi minulta, olenko ajatellut kokeilla intuitiivista maalaamista. En ollut asiaa koskaan edes ajatellut, mutta sieltä se siemen jäi itämään ja ajatus kytemään. Oli myös epäilys. Enhän ole mikään maalari, en osaa kunnolla edes piirtää.

Muutama viikko kului.
Olin jo ostanut maalia ja pohjia valmiiksi, sillä intuitio sanoi, että tämä on kokeiltava, vaikka oma usko asiaan ei meinannut riittää. Yhtenä kesäkuun päivänä sitten mietiskelin ja meditoin, juttelin kristalleille, kiville, enkeleille ja henkioppaille ja pyytäen opastusta. Sain vastauksen, että on oikea hetki.

Sitten se vaan tuli. Ensimmäinen intuitiivinen maalaus. ”Yhteys”. Kuva on tekstin lopussa.

Seuraava maalaus tuli taas egosta, yritin maalata väkisin.
Ei sekään kuitenkaan mikään hukkasudinta ollut, maalaus on oikein hyvä, ja löysi uuden kotinsa nopeasti, täydellisen paikan, kuin olisi siihen ympäristöön suunniteltu.
Mutta siinä teoksessa ei ole valoenergiaa.
Ymmärsin että minun ei kuulu maalata egolla, vaan sielun ja sydämen kautta silloin kun aihe annetaan. Maalaukset tulevat silloin, kun ne halutaan minun kauttani välittää, kun on niiden aika syntyä.
Olen vieläkin hämmästynyt, noin 10 taulun jälkeen, että saan olla kanavana. Valon välittäjänä. Se valo joka niihin tauluihin tulee, se on korkeita ja puhtainta rakkauden valoa mikä tulee suoraan taivaasta, korkeimmasta, tähtien takaa.

Saan uuden aiheen vasta kun olen edellisen taulun maalannut alta pois.
Taulun nimikin tulee valmiina, eikä sitä pysty muuttamaan, se on se, mikä on määrätty.

Alkuun tauluja syntyi useampia nopeaan tahtiin, kunnes sattui hassu juttu.
En ollut maalannut kahteen-kolmeen viikkoon mitään. Olin tyttären kanssa lomalla ja ajattelin että vietän hänen kanssaan aikaa enkä uppoudu maalaamiseen. Niinhän siinä kävi, etten saanut aihetta, koska olin niin toivonut. Kun tyttäreni lähti, seuraavana aamuna tuli aihe! Ja illalla tuli vielä toinen.
Ensimmäisen näistä olen saanut tallennettua kankaalle. Se on ”Valoa kohti” ja se on hirvittävän synkkä.

En enää pelkää maalaamista. Käsitän että maalauksista tulee juuri sellaisia kuin on tarkoitettu, vaikkeivat ne täydellisiä olekaan. Minä olen välikappale. Minulle on suuri kunnia ja ilo olla kanava.

Ahnehtia tässä ei voi. Maalauksia syntyy harvakseltaan, kun olosuhteet ovat oikeat. Vaikka välillä olisi aikaakin, niin aina ei ole oikea hetki maalata. Tätä kirjoittaessa edellisestä on jo viikko. ”Valoa kohti” on edelleen maalaustelineessä, mihin se jäi valmistuttuaan. Välillä käyn sitä katsomassa ihmetellen sen synkkyyttä, vaikka maalaus onkin optimistinen. Murheelliselta (mieheltä) on riipaistu rinnasta sydän, se on jäänyt onttona mustuuteen. Silti hän kulkee sitkeästi valoa kohti, askel askeleelta keventyen. Jonain päivänä huomaten olevansa jälleen ehyt.

Kiitos. Kiitos. Kiitos.

Rakkautta, iloa ja valoa elämääsi.

Kommentoi kirjoitusta.

Leijonaportti

Perjantai 9.8.2019 klo 20:39

Huomautus lukijalle: Nämä blogikirjoitukset käsittelevät henkistä kasvua, henkimaailmaa, näkymättömiä energioita ympärillämme.

Pitkän tauon jälkeen, on tullut aika kirjoittaa.
On tapahtunut paljon, mutta samalla ei kuitenkaan mitään. Kirjoittamisessa on ollut jumi, nyt tuntuu siltä, että se jumi on poistunut, ja tässä saattaakin putkahtaa useampi kirjoitus lyhyessä ajassa.
Aloitetaan.

Leijonaportti.

En avaa käsitettä enempää, osalle Leijonaportti on tuttua asiaa, joille ei ole, niin hakukoneella löytyy tietoa. Erityisen voimakas tapahtuma on tänä vuonna, jota voi hakea haulla ”Leijonaportti 8.8.2019”.

Olen ollut tietoinen viime aikojen voimakkaista energioista ja tästä erityisen voimakkaasta päivästä. Edellisenä päivänä 7.8., ajattelin että ”huomenna se on” kun selailin sosiaalista mediaa ja silmiin osui ilmoitus 8.8. olevasta ohjatusta meditaatiosta (käyn aika ajoin samassa paikassa meditaatioillassa). Sain vahvan tunteen siitä, että minun on tarkoitus olla siellä paikalla, rauhoittumassa rakkaudellisissa energioissa. Ilmoittauduin, ja onnekseni illassa oli vielä minulle paikka.

Torstaipäivä oli kiireinen ja täynnä tohinaa, olin pitkästä aikaa TÖISSÄ! Ihan oikeassa palkkatyössä, joka heitettiin eteeni yllättäen. Kutsu kävi myöhään tiistai-iltana, keskiviikkona kävin perehtymässä, ja torstaina jo täysillä tekemisessä kiinni. Tämä työ on annettu minulle ”ylemmältä taholta” tehtäväksi, ja teen sen ilolla ja huolella, avustaen työnantajaani parhaani mukaan. Mutta se siitä työstä, se on eri maailma.

Päivän aikana en ehtinyt mitään portteja pohtia, hikisenä ja kiireellä olin onneksi ajoissa perillä, valmiina rauhoittumaan ja latautumaan. Minulle nämä ohjatut mielikuvamatkat ovat välillä vähän hankalia, en pääse matkaan mukaan, vaan ajatukset harhailevat ihan muualle. Vain pari kertaa olen kokenut näyn tai saanut selkeän viestin, useimmiten vain hengailen mukana. Silti illoissa on mukava käydä, niiden jälkeen on voimautunut ja energinen olo. Meditaatiossa matkasimme kristalliseen valtakuntaan moninaisten käänteiden kautta. Kun meditaation ohjaaja sanoi, että nyt maisema vaihtuu ja muuttuu suureksi ja tasaiseksi aukioksi, koin varsinaisen yllätyksen! Aivan yhtäkkiä eteeni molemmille puolille ilmestyi kaksi valtavan suurta kultaisena hohtavaa urosleijonaa! Ne olivat paikallaan, mutta niiden harja väreili aivan kuin olisi hiljaa tuullut, oli kuitenkin aivan tyyntä. Leijonat istuivat ylväinä omassa voimassaan ja katsoivat minua lempeästi, kun kuljin heidän välistään, sananmukaisesti leijonaportista!

Kun astuin portista toiselle puolelle, sain viestin ”Olet turvassa. Olet turvassa nyt ja aina”. Samaan aikaan kuulin kuin usvan läpi, kun meditaation ohjaaja sanoi, että eteemme ilmestyy suuri kirja, jossa on meille viesti, kun käännämme sivua. Minulle viesti ehti jo tulla leijonilta, sain kyllä visualisoitua mieleeni kirjan, mutta siinä ei ollut mitään ihmeellistä, vaikka käänsinkin sivua. Ihmeitä tapahtui ympärilläni. Kristallivaltakunta muuttui kultaiseksi. Kaikki oli kullanhohtoista, kristallista, mutta silti lempeää ja lämmintä. Autuasta.

Siinä oli sitten aivan liian nopeasti palattava maan pinnalle, ensimmäistä kertaa en olisi halunnut meditaatiosta poistua. Olisin halunnut jäädä sinne, kultaiseen maailmaan, vahvojen mutta lempeiden leijonien suojaamaan paikkaan. Mutta pakkohan se oli, maadoittua takaisin, ajaa autolla kotiin.

Kokemus muuttui voimallisemmaksi, kun illalla kotona sitä ajattelin, vartalossani tuntui ihmeellistä energioiden virtausta, ymmärsin että minulla oli taas siunattu suuresti.

Uskon, että tästä näystä saan myöhemminkin paljon voimaa. Olen uuden energian siunaama ja suojelema, voin tuntea leijonien välittämän valtavan rakkauden nytkin, vuorokautta myöhemmin. Kun suljen silmäni, olen turvassa kultaisissa energioissa, katsoen leijonaportin vahvoja hahmoja.

Olen vieläkin hämmästynyt, että minun sallittiin kulkea leijonaportista, vaikka tiedän olevani valmis. Valmis uuteen aikaan, jossa jo välillä välähdyksenomaisesti elän.

Tätä kirjoittaessa osaan yhdistää, että kävin samoissa uuden ajan kultaisissa energioissa, kuin viime talvena. Olenkin monesti toivonut pääseväni niihin uudelleen, ja nyt se minulle suotiin.

Kiitos. Kiitos. Kiitos.

Rakkautta, iloa ja valoa elämääsi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: 5-D, uusi aika, kultainen energia, leijonaportti, henkinen kasvu,

Hopealanka

Lauantai 22.6.2019 klo 13:15

Nämä aiemmat tekstit on julkaistu aiemmin blogialustalla, jonka nimi oli Keijuvaloa.
Koska universumi antaa minulle tehtäviä ja haasteita, niin juhannuksena 2019, kesäpäivän seisauksen aikaan, siirrän nämä vanhemmat tekstit omalle nettisivulleni. On tullut aika astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja julkaista blogi omana itsenäni.

Tiistai 15.1.2019 klo 13:04

Hopealanka

Hei pitkästä aikaa!

Tämä aihe on odottanut jo kaksi kuukautta, en ole rohjennut tätä kokemusta julkaista, ettei ihan seinähulluna pidettäisi. Mistähän se tuokin sanonta muuten tulee, seinähullu. Miten se seinä mihinkään liittyy? Enkä ymmärrä taivaasta pudonnutta kylmiötäkään, miten se mihinkään liittyy?

Nyt minun on annettu ymmärtää, etten itse pääse eteenpäin ennen kuin kerron missä olen käynyt. Paremmassa paikassa.

Kävin kivikauppiaan luona ostoksilla. Minulla oli ostoslistalla muutama kivi (kristalli) joita varta vasten menin häneltä hakemaan. Juttelimme siinä niitä näitä ja samalla hän esitteli minulle uusimpia aarteitaan. Kun hän antoi käteeni Lemurian kristallin, kiedoin sormeni kiven ympärille, silmäni painuivat hetkeksi kiinni, ja minua alkoi hieman huimata. Ymmärsin, että sitä kristallia minä tarvitsen, ja näin se minulle tuotiin, ojennettiin suoraan käteeni. Kristallissa on hauska pieni painauma, kuin PLAY-nappula. Vitsailin myöhemmin kotona, kun lähetin kivestä ystävälle kuvan, että mitähän siitä nappulasta tapahtuu. Tarkistin juuri kuvan ja viestin whatsapista ja siinä lukee ”Sitten siinä on tämmönen play-nappula… Mitähän siitä menee päälle?”.

Yön yli kristalli oli suolapedillä puhdistumassa, ja seuraavana päivänä aloin jutella sille. Ja ihan oikeasti painoin siitä play-nappulasta sen päälle. Mutta en todellakaan arvannut, millainen filmi sieltä seuraavana yönä tulee!

Matka alkoi unennäöllä.

Olin kuutostiellä tila-auton takapenkillä, jota ystäväni ajoi. Kyydissä oli kolme muuta naista, joista yksi oli jotenkin tutun oloinen mutten saanut kiinni ajatuksesta kuka hän on, ja kaksi minulle tuntematonta. (unen jälkeen minulle on selvinnyt, kuka se puolituttu on, ja olen tutustunut myös näihin kahteen uuteen ihanaan naiseen)

Juttelin muille että ”oletteko kuulleet niistä putoilevista esineistä, joista oli uutisissakin juttua?”. Katsoin takaikkunasta ulos, kun valtava kylmiö tipahti taivaalta tien poskeen! Totesin vaan, että siinähän just yksi tuli, toisesta ulottuvuudesta, ja jatkoin, että meidän ei tarvitse niitä pelätä, ollaan turvassa, ei ne meidän päälle osu. Ajeltiin jonkun matkaa, ja sitten todellakin mentiin! Minut tempaistiin auton kyydistä johonkin toiseen ulottuvuuteen. Samalla tajusin, etten enää näekään unta, vaan tämä tapahtuu oikeasti. Kiihtyvyys oli avaruusrakettiakin rajumpi (vaikken ole sitä päässyt kokemaankaan) ja matka kesti useita sekunteja. Matkan aikana mietin, että "Nytkö se tapahtuu? Uusi aika.” Odotin malttamattomana perille pääsyä vauhdissa, jollaista kukaan ei pääse kokemaan ihmiselämässä, menimme tosi kauas, tukka putkella ja naama venyneenä taakse päin.

Siellä oli paljon muitakin, osa heistä ihmetteli, että missä he ovat, "mikä paikka tämä on?".

Minä hykertelin että "minäpäs tiedän missä me ollaan ja mitä tämä on, tämä on uusi aika". Melkein teki mieli olla kuin pieni lapsi, ”lällällää, minä tiedän minä tiedän!” Kaikki oli kullanhohtoista, myös ilma ja valo. Kaikki oli täydellisessä harmoniassa, ihmiset onnellisia, tyytyväisiä ja hymyssä suin. Siellä ei ollut mitään alempia energioita, ei kilpailua, ei kaunaa, kateutta eikä rahan vaikutusta arvomaailmoihin.

Se oli taivas, valmis 5-D, kultainen Atlantis, joka on tulossa uudelleen, tai muu paikka, jonne meidän kaikkien sielut oikeasti kuuluvat. Tähtikoti.

Hetken aikaa sain siellä nauttia, kunnes minut tempaistiin takaisin. Vauhti oli taas niin hurja, että tuntui etten kestä kropassani, että soluni jäävät jälkeen, kun sielu kiitää eteenpäin. Olin ihan pettynyt, kun minut palautettiin. Makasin omassa sängyssäni hereillä, ja se vauhti tuntui kropassa vielä pitkän aikaa, monen tunnin päästä. Tajusin että oikeasti kävin jossain! Havainto voimistui päivän mittaan. Kerroin matkasta parantaja-ystävälleni, ja hän sanoi että se oli ruumiistairtautumiskokemus. Se oli kokemus, jota ei unohda. Pääsin käymään paremmassa paikassa. Ilmeisesti minulle haluttiin näyttää se, että jaksan uskoa valon voimaan. Ja usein sitä paikkaa ajattelenkin, odotan että pääsisin piipahtamaan uudelleen.

Olin ollut hopealangan varassa. Sellaisella matkalla on vaaransa, ettei sieltä enää palaakaan takaisin. En minäkään olisi halunnut tulla sieltä pois, mutta minut laitettiin. Ja tiedän, että jos pääsen uudelle vierailulle, minut laitetaan taas takaisin, sillä minulla on täällä maan päällä paljon tehtävää. En tiedä vielä mitä, mutta kaikki selviää aikanaan. Minua koulutetaan johonkin tehtävään. Tunnen sen lähes päivittäin kihelmöintinä otsa- ja/tai kruunuchakrassani. Joskus tunne on niin voimakas, että on pakko hieroa se pois, ja välittömästi alkaa harmittaa, että keskeytin saamani ”päivitykset”.

Olen edelleen hämmästynyt ja hämmentynyt siitä, että minua koulutetaan. Aiemmin olen vain lukenut muiden kokemuksista, mutta nyt on pakko uskoa, että myös minut on valittu kulkemaan valon polkua, että minua tarvitaan johonkin. Meitä kaikkia tarvitaan! Kuka vain on avoin ja uskaltaa ottaa kutsun vastaan. Helppoa se ei ole. Ensin on tunnettava itsensä ja myös omat pimeät puolensa ja hyväksyttävä ne. Se tekee kipeää, mutta niin se menee. On opittava rakastamaan itseään ja muita, opittava olemaan tuomitsematta, olemaan pelkäämättä, laskea kaikesta irti. Minulle tämä kaikki on käynyt aika nopeasti, sillä ”heräsin” vasta joulukuussa 2012. Silloin tapahtui paljon muutakin, silloin kun kohuttiin mayojen maailmanlopusta, joka olikin uusi alku, kalenterin vaihtuminen uuteen, tai jotain. Samoihin aikoihin minut johdatettiin henkimaailman pariin.

Tuon reissun, ”tempaisun”, kuten sitä itse nimitän, jälkeen onkin ollut aika hiljaista henkimaailman taholta. Ja tänä aamuna, kun vihdoin jaoin kokemuksen noiden autossa olleiden sielunsiskojen kanssa whatsapp-ryhmässä, sain tiedon, aivan kuin viestinä, että minun on tarkoitus jakaa tämä muillekin. Ja vasta sitten minun on mahdollista päästä itse eteenpäin.

Hopealangasta löytyy googlettamalla lisää tietoa haulla ”hopealanka sielu”. Pelkällä hopealanka-haulla hukkuu korutarvikkeiden maailmaan. Suosittelen myös luettavaksi Shirley Mac Laine: Hopealanka (1983) ja Lennart Lidfors: Rakkaus, lahja tähdiltä (1991).

Tuo jälkimmäinen kirja onkin metka juttu. Minulla on ollut kirja 1990-luvulla, kun se on ollut uusi. Yritin lukea sitä moneen kertaan, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Muutossa kirja joutui kirpparille. Pari vuotta sitten olin Kontti-kierrätystavaratalossa, kun kirjahyllyä täydennettiin ja aivan käteni ulottuville laitettiin tuo kirja. Tunnistin sen välittömästi ja tiesin että nyt se on minulle tarkoitettu. Näin niitä asioita järjestellään henkimaailman toimesta.

Rakkautta ja keijuvaloa elämäänne, valo voittaa aina.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hopealanka, lemuria, lemurian kristalli, ruumiistairtautuminen, enneuni, 5 D, uusi aika, Atlantis, kultainen Atlantis, tähtikoti, tähtiläinen

Rakkauden kosketus

Lauantai 22.6.2019 klo 13:10

Maanantai 1.10.2018 klo 21:44

Rakkauden kosketus

Viimeksi kirjoitin kuinka arkkienkeli Mikael pelasti minut valveunessani. Minulla on toinenkin vastaavantyyppinen kokemus huonoista unista, mutta maallisempi pelastaja, joka yllätti minut täysin.

Eräänä yönä nukuin tavallista levottomammin, juuri kun sain unen päästä kiinni, hätkähdin taas hereille, niissäkin pienissä nukahtamisissa nähden jotain ikävää unta. Vihdoin vaipuessani kunnolla uneen alkoi pitkä ahdistavan tuntuinen episodi, jonka tapahtumia en enää kunnolla muista. Tunnelman muistan, ja sen että yritin rimpuilla pakoon jotain tai joltain, pääsemättä eteenpäin, olin fyysisesti jumissa, mieleni kirkuessa pakoon. Aloin olla jo epätoivoinen, toivoen että pääsisin jotenkin pakoon sitä kasvotonta ja hahmotonta tummaa negatiivista energiaa. Silloin tunsin, kuinka lämmin käsi pehmeästi laskeutui pääni päälle, kaikki paha ja ahdistava pehmeni, suli pieniksi puroiksi lopulta kadoten, muuttuen punaisiksi sydämiksi, joita leijui silmieni edessä kuin lumihiutaleita. Erotuksena että lempeä lumisade leijailee alaspäin, nämä sydämet leijuivat ylöspäin, suurenivat ja jakaantuivat moniksi sydämiksi noustessaan ylemmäs. Satoja sydämiä, punaisen eri sävyissä tanssien rauhallisessa rakkaudellisessa pyörteessä.

Hetken aikaa suloisesta näkymästä nauttien havahduin unesta huomatakseni, että mieheni oli nukkuessaan laittanut kätensä pääni päälle. Makasin sängyssä valveilla ihmetellen mitä oikein oli tapahtunut. Mikä ihmeellinen uninen vaisto siirsi mieheni käden pääni päälle silloin kun tarvitsin apua pahassa unessani? Siirsin hänen kätensä pois päästäkseni vessaan, eikä hän edes herännyt, hän nukkuu usein sikeästi. Käsi pääni päällä oli pieni ihme, se oli rakkauden pelastava kosketus, jonka muistan ikuisesti. Sikälikin tapahtuma oli merkillinen, että koskaan aiemmin, hän ei ollut laittanut kättä päähäni, eikä ole laittanut tuon tapahtuman jälkeenkään. Hänellä ei ole mitään käsitystä koko tapahtumasta.

Rakkaus on mystinen juttu, ja joskus muistutukseksi toisen ainutlaatuisuudesta riittää pelkkä rakkaudellinen kosketus, jonka voima saa ihmisen ymmälleen. Kaikki ihmeet eivät tule enkelten tai muiden valo-olentojen muodossa, oman elämäsi ihmiset voivat olla ihmeitä, ja tehdä ihmeitä, joita et ehkä vain osaa huomata. Tuon sydämellisen tapahtuman jälkeen aloin jollain tapaa kiinnittää mieheni tekemisiin entistä enemmän huomiota, ja kuinka ollakaan, hänhän tekee hyväkseni pieniä ihmeitä vähän väliä. Minua on siunattu. Siunattu myös siten, että kuljen nykyisin silmät avoinna maallisillekin ihmeille. Niitä ihmeitä tekevät monet ihmiset, aivan huomaamattaan. Toivon, että minäkin teen niitä muille, edes joskus.

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: universaali rakkaus, henkisyys, rakkauden kosketus,

Mikael

Lauantai 22.6.2019 klo 13:08

Lauantai 15.9.2018 klo 10:26

Mikael

Luovuudesta, josta olen viime aikoina kirjotellut, onkin hyvä pompata luomisen fyysisiin lieveilmiöihin. Paljon käsitöitä tekevänä ja tietokoneella olevana hartiani ovat usein jumissa. Tiedän missä vaiheessa kannattaa ottaa lääkärin määräämää lihasrelaksanttia, ja usein hartiajumi meneekin ohi, kun osaa oikeana iltana ottaa lääkettä ennen nukkumaan menoa. Harmina lihasjännitystä lievittävissä lääkkeissä on ikävät unet. Harvoin näen suoranaisia painajaisia, mutta ankeita ja ahdistavia ne unet ovat. Usein olen unen ja valveen rajamailla, joka tekee olosta vielä ahdistavamman, kun tiedostan itseni, näen valveunta.

Erään valveunen parin vuoden takaa muistan aivan selkeästi.

Kuljin eteenpäin karua ja kivistä polkua aina vain ylöspäin, korkeammalle ja korkeammalle kohti maisemaa, jota ei ollutkaan. Sitä mukaa kun etenin, edessäni oli vain tyhjyyttä. Maasto oli pelkkää kiveä, tomua, ja kuivuudesta kuollutta puun käppyrää. Terävien lohkareiden reunustama polku oli raskas kulkea ja mitä ylemmäs nousin, sen ahdistavammaksi oloni muuttui, olisin halunnut pysähtyä mutta vauhtini tuntui vain kiihtyvän, en enää kävellyt vaan kuljin kuin jonkun pahan voiman pakottamana ylemmäs ja ylemmäs karumpaan ja karumpaan tomuiseen maisemaan. Olin jo hätääntynyt, kun matkani eteni vastoin omaa tahtoani, ahdistuksen pahetessa metri metriltä.

Jostain syvältä sieluni syövereistä kuulin oman ääneni kuin ulkopuolisena huutavan ”Arkkienkeli Mikael, auta minua!”. Samalla hetkellä maisema pysähtyi, aivan kuin joku olisi painanut elokuvaa katsoessaan kaukosäätimestä paussin päälle. Kun olin tajunnut etenemiseni pysähtyneen, näkymä muuttui siniseksi. Näin kivisen ja kolkon maiseman edelleen, mutta enää vain pysähtyneenä kuvana, aivan kuin tauluna, jossa on sininen lasi päällä. Katselin sinistä maisemaa hetken, enää se oli vain kuva, kaikki ahdistus oli poissa, muisto vain. Havahduin hyvään ja turvalliseen oloon, ihmetellen pimeässä makuuhuoneessa mitä oli tapahtunut, raukeana, kuin pehmeässä pumpulipilvessä loikoillen.

Miksikö maisema muuttui siniseksi?

Mahtavan Arkkienkeli Mikaelin väri on hohtava tummansininen. Mikael on rohkeuden, vahvuuden ja suojelemisen enkeli. Kun apua todella tarvitsee ja pyytää, niin apua kyllä saa, jos niin on tarkoitettu. Taivaalliset tukijoukot ovat joka hetki valmiina sinuakin varten. Tässä elämässä kohdallesi osuu vastoinkäymisiä, joihin ei tule apua, mutta ne ovat asioita, jotka on kirjoitettu sielunsopimukseesi, suureen oppimissuunnitelmaan, johon enkelit eivät saa puuttua. Niistä kirjoittelen joskus myöhemmin.

Mikael.

Kristillisessä kirkossa vietetään ylienkeli Mikaelille pyhitettyä Mikkelin-päivää syys-lokakuun vaihteessa, se sunnuntai on kaikkien enkelten päivä. Mikkelin kaupunki on saanut nimensä Mikaelista. Sikäli olikin metkaa, että pyysin apuun juuri Mikaelia, olenhan syntynyt Mikkelissä ja yli 40 vuotta asunut siellä ja sen liepeillä. Arkkienkelit pystyvät olemaan kaikkien heitä tarvitsevien seurassa samaan aikaan, aika ja paikka eivät rajoita heitä millään tavoin. Voit pyytää rohkeasti apua pieneltäkin tuntuvassa asiassa, he ovat aina käytettävissä ja auttavat mielellään.

Seuraavalla kerralla pelastajani on paljon maallisempi.

Siihen saakka, rakkautta elämääsi ja keijuvaloa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: arkkienkeli Mikael, arkkienkelit, Mikkeli,

Luovuuden lahja ja taakka

Lauantai 22.6.2019 klo 13:06

Lauantai 1.9.2018 klo 15:55

Luovuuden lahja ja taakka

Viimeksi kirjoittelin luovuudesta, ja koska siinä aiheessa riittää koluttavaa, tässä jatkoa oman luovuuteni tarinaan. Monella saattaisi olla pienempi kynnys kokeilla jotain uhkarohkeaa ja turhanpäiväistä, jos tietäisitte, kuinka monista luomisistani minäkin olen hankkiutunut eroon vuosikymmenien aikana. Joten minäpä kerron teille.

Olen joskus neulonut villapuseron kappaleet valmiiksi vain purkaakseni sen, ja aloittaakseni uuden neulomuksen erilaisella idealla. Olen purkamisen lisäksi tekeleitäni lahjoittanut, vaihtanut, myynyt, repinyt palasiksi, polttanut, haudannut maahan, heittänyt roskiin ja viimeisessä vaiheessa jopa vienyt peräkärryllä jäteasemalle.

”Ainoa mikä erottaa minut mielipuolesta on se, että minä en ole mielipuoli”

Salvador Dali 1904 – 1989

Eihän se täysijärkiseltä tunnu, että ensin käyttää tunteja, päiviä, jopa viikkoja, jonkin asian tekemiseen ja sitten tuhoaa sen. Joskus vaan käy niin, luominen itsessään on ollut tärkeämpää kuin lopputulos. Jos aloitat innolla jotain uutta ja tekeminen onkin ennakko-odotuksistasi huolimatta ihan kamalaa, älä lannistu. Kokeile jotain muuta. Itse olen törmännyt rajusti tähän. Kun työttömäksi jäätyäni aloitin artesaaniopinnot ja luin mitä kaikkea tulemme tekemään, minut valtasi malttamaton odotus; pääsisin vihdoin huovuttamaan ja kehräämään! Ou jee! Sen sijaan pääoppiaineemme, kangaspuilla kudonta, herätti minussa kauhunsekaisia tunteita. Mietin että jos jotenkin pääsen luovimaan opinnot hyväksytysti läpi kangaspuitten osalta, niin se on ihme sinänsä. Ja kuinka voikaan ihminen olla väärässä… Märkähuovutus. Sehän on ihan kamalaa! Valtava pettymys. Hikikin tulee! Neulahuovutus meni sentään jotenkuten, muttei siitäkään riemu ratkennut. Entäs sitten se kehrääminen. Never again! Rimaa hipoen sain kehruukurssin läpi. Sen jälkeen en ole rukkiin koskenut.

Entäs sitten ne kangaspuut?

Niihin minä vähän kerrassaan ihastuin, ja lopulta ihastus muuttui rakkaudeksi. Nyt meillä on vakiintunut suhde, vaikka en olekaan yksien kangaspuitten nainen, niitä on useammat. Ja hassua kyllä, hankin jopa osan elannostani kangaspuitten kautta. Kangaspuilla voi luoda vaikka mitä, etenkin, kun heittää perinteisen kudonnan tiukat säännöt romukoppaan.

Minulle luomisen lahjani täydellinen hyödyntäminen aukesi sillä hetkellä, kun pääsin sen pelon yli, että minulle ja tekemisilleni nauretaan. Pääsin sen pelon yli päättämällä, etten välitä. Ja annoin itseni kangaspuitten ja taiteilun vietäväksi.

Olen luovuuden lahjastani, ja uskalluksestani kokeilla mihin se johtaa, tavattoman kiitollinen, vaikka sen täydellinen päästäminen irti kahleista oli myös taloudellinen itsemurha. Jostain kumman syystä työttömänä ollessa ei aina saanut aikaiseksi tarttua edes luomiseen. Vaikka olisi ollut aikaa olla sekä jouten, että toteuttaa. Ratkaisu oli deadline. Kun oli sopinut paikan ja ajan näyttelylle, vaikka vuoden päähän, niin silloin oli pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyä toimeen. Ottaen aikataulutuksessa huomioon, että jos sattuisi onnistamaan ja pääsemään töihin, niin näyttelyn pystyisi silti kunnialla toteuttamaan. Alkuun sitä rauhassa suunnittelee ja pikkasen touhuaa kaikessa rauhassa. Sitten tajuaa, että on tehtävä työaikataulu, lukujärjestys. Itselleen asettamassa aikataulussa pysyminen aiheuttaa pienen paineen, jonka alla alkaa tapahtua.

Vaikka viimeisimmästä varsinaisesta näyttelystäni on aikaa jo muutama vuosi, saan säännöllisesti kyselyitä ”onko sinulta tulossa uutta näyttelyä?”. Ihanaa että taiteeni edelleen ihmisiä kiinnostaa, mutta harva osaa asettua asemaani tässä mahdottomassa yhtälössä. Ja siinä pääsemme takaisin rahaan, ja siihen taloudelliseen turvaan, jota ilman on hankala tulla toimeen.

Rakastan taiteen tekemistä, hengitän sitä, luodessa en tarvitse ruokaa enkä juomaa, kaikki muu unohtuu. Olen luova kanava, toteutan jotain suurempaa. Mutta aina rakkaus ei riitä. Kuuden vuoden suhde taiteen kanssa tuli tiensä päähän. Tosielämän realiteetit paiskautuvat päin pläsiä kerta kerran jälkeen. Rakkaudella ei makseta laskuja eikä osteta ruokaa, ei autoon polttoainetta. Rakkaus taiteeseen oli liian rankkaa. Se antoi paljon mutta vei kaiken. Oli kuin auervaara häntäheikki, joka kietoi pauloihinsa ja jätti lähtiessään jälkeensä velkaa.

Mitä tapahtui? Olin niin onnellinen luodessani kauneutta. Ja taiteeni täytti tarkoituksensa, antoi ihmisille hyvää mieltä, hymyn suupieleen, elämyksiä, oivalluksia ja iloa. Sillä minä halusin ja haluan tehdä kaunista, sellaista, joka saa katsojan leijumaan hetken aikaa ilmassa, haluan luoda aurinkoa, valoa ja rakkautta. Itse en ymmärrä taidetta, joka on rumaa, raastavaa ja pimeää. Miksi? Miksi luoda jotakin, joka luo ympärilleen vain lisää pimeyttä? Kuka pimeässä kasvanut on keksinyt määritellä, että taiteen pitäisi olla synkkää ja tuskan kautta tuotettua, että se olisi vakavasti otettavaa, sellaista, jolla saa apurahoja. Olen hakenut apurahoja, en edes muista kuinka monesti. Saaminen on vaikeaa kaikille, ja vielä vaikeampaa kun ei ole hienoja tutkintoja, ei koulutusta alalle.

Ei, minulta ei ole tulossa uutta näyttelyä. Edellisienkään näyttelyiden velkoja en ole vielä saanut maksettua pois, siellä ne pyörivät kuukaudesta toiseen, korkokulut ilonani. Ei enää naurata. Ei edes hymyilytä. Nautin tuottaa ihmisille iloisia ihmetyksiä, mutta olen tehnyt sen omalla kustannuksellani. Luominen veti puoleensa kuin kynttilänliekki yöperhosta. Toisesta suunnasta puski maksamattomien laskujen lisäksi työvoimatoimiston säännöt. Omaa taidetta ei voinut markkinoida eikä myydä, ettei sinua katsottu täysipäiväiseksi taiteilijaksi, joka taas olisi tarkoittanut sitä, että se pienikin työttömyyskorvaus olisi evätty, koska et muka ehdi vastaanottaa työtä. Omalla kohdallani viimeistään tässä yhteydessä alkoi kyynel pyrkiä silmäkulmaan. Et voi vakavasti markkinoida itseäsi etkä teoksiasi, etkä kuitenkaan saa työtä, vaikka etsit ja etsit, olet pattitilanteessa vailla järkevää suuntaa. Lukemattomia kertoja olen ajatellut kuinka paljon helpompaa olisi antaa periksi, vain maata sohvalla ja syljeksiä kattoon. Ei edes yrittäisi mitään, olisi vain, vailla mitään suunnitelmia tai toiveita paremmasta. Mutta luulen että se olisi kuolettavan tylsää. Näivettyä pystyyn, tai makuulle, hämähäkin seitit ja villakoirat seuranaan.

Niin minä sitten perustin yrityksen. Ja nyt hakkaan päätäni uuteen seinään.

Vaellan uuden yritykseni kuoleman laaksossa, vielä köyhempänä kuin työttömyyskorvausta nauttiessani. Mutta nyt minulla on se paljon puhuttu yrittäjän vapaus. Kukaan ei ole huohottamassa niskaan aktiivimallivaateineen. Kehitän ja kehittelen, markkinoin ja mietin, mikä voisi olla se viisasten kivi, jolla yritykseni nousee lentoon.

Sillä vielä me lennämme!

En anna periksi. Minua on kasvatettu tätä varten, henkeäni on pilkottu, nuijittu, möyhennetty ja marinoitu. Olen vahva. Vahvempi kuin koskaan aiemmin. Ja aiemman vahvuuteni lisäksi, sisälläni palaa valo, jonka etsimiseen meni vuosia. Mutta minä löysin sen!

Se on se enkelien valo, rakkauden valo, keijuvalo.
Minä olen sen löytämisestä kiitollinen, ja täytän sen myötä saamaani tehtävää parhaani mukaan.

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!

Kommentoi kirjoitusta.

Kasvu alkoi mullistuksesta

Lauantai 22.6.2019 klo 13:02

Keskiviikko 15.8.2018 klo 13:15

Kasvu alkoi mullistuksesta

Päässä risteilee taas montakin asiaa, joista voisi kirjoittaa mutta ei pysty kaikkea yhtä aikaa. Olisi kätevää, jos olisi sivupersoona, niin tässä voisi olla kaksi kirjoittajaa, toinen kertoo työttömän oman arvon tunteesta ja sen puutteesta, ja toinen henkisestä kasvusta. Yritän vielä muistaa mitä kaikkea olen meinannut kirjoittaa. Tai sitten päädyn johonkin ihan muuhun aiheeseen. Kaikki on mahdollista. Tippaleipäaivot nääs.
Vaihdevuodet.
Aivosumu.

Henkiseen kasvuuni liittyy väistämättä pitkä työttömyys. Täydellinen elämänmullistus. Kun on ollut 25 vuotta työelämässä, hyödyllinen ratas suuressa koneistossa, jota yhteiskunnaksi kutsutaan, niin pudotus sieltä mitättömyyteen on raskas. Mutta kaikella on aikansa, paikkansa ja tarkoituksensa. Sen ymmärtää vasta jälkeenpäin. Jos ymmärtää.

Kun on työttömänä kotona, päivät lipuvat merkityksettöminä eteenpäin. Olisi aikaa tehdä vaikka mitä, mistä kiireisempänä aikana vain haaveilit. Kaikki harrastukset eivät vaadi suuria taloudellisia uhrauksia, joten rahan puutekaan ei ole välttämättä este. Mutta ei vaan saa aikaiseksi... Aamut ovat hitaita ja pitkiä. Käynpä vähän netissä. Onkin jo lounasaika. Pitäisikö laittaa pyykit koneeseen? Laitan myöhemmin, onhan minulla aikaa. Lueskelen vähän, nyppäsen kotihommia vähän sieltä ja vähän täältä saamatta kuitenkaan aikaan mitään sen suurempaa. Oho! Kello on jo kaksi! Mihin tämäkin päivä taas on mennyt? Kohta on jo laiteltava ruokaa puolisolle, joka tulee töistä. Selailen netistä vähän reseptejä, jos saisi jonkun uuden idean kokkailuun, ja unohdun sosiaalisen median jonninjoutavaan uutistulvaan. Kamalaa, kohta se ruokakin myöhästyy, nyt kiireellä keittiöön! Pilko-pilko-pilko-keitä-sekoita-suurusta-paista-maista-ruoka-pöytään! Sitten syödään, katsellaan töllöä, lämmitellään uunia. Alkaa olla ilta. Ne pyykit! Ei enää jaksa. Onhan päivä huomennakin. Ja sama kuvio toistaa itseään. Joku päivä huomaa, että puhtaat vaatteet alkavat loppua, kai ne pyykit olisi pestävä. Paha vaan ettei kukaan ole tyhjentänyt pyykkitelinettä, jossa roikkuu toissa viikolla pestyt pyyhkeet.

Minulle pelastuksena täydellisestä toimettomuudesta, turhautumisesta ja mahdollisesti jopa masennuksesta, on ollut syntymässä saatu lahja, luova hulluus. Päässäni on jatkuvasti liikaa ideoita. Joitakin vuosia sitten ne alkoivat pyrkiä päästä ulos, niille piti keksiä loppusijoituspaikka, ja väyläksi muotoutui itse kehittelemäni tyylilaji, satutaide. Rakentelin pienoismaailmoja akvaarioihin ja vanhoihin matkalaukkuihin, loin kolmiulotteisia tauluja. Satutaiteen kautta sain itselleni uuden elämän, taiteilevan elämän, mutta päädyin entistä syvempään taloudelliseen ahdinkoon. En silti antaisi niitä kokemuksia pois, olen taloudellisesti köyhempi, mutta sisäisesti valtavan paljon rikkaampi.

Niin, minulla on lahja, luomisen taito.

Mutta hei, niin sinullakin on!

Kaikilla on luovuutta. Et ehkä vielä tiedä, mikä on sinun tapasi olla luova. Oletko yrittänyt ottaa siitä selvää? Se voi olla ihan mitä vain, mistä sinulle tulee hyvä mieli, kun teet jotain ja unohdat kaiken muun, nautit olostasi. Jos et ole löytänyt tapaasi olla luova, niin luovuuttakin voi harjoitella, aivan kuin mitä tahansa taitoa. Yksi tekee käsitöitä, toinen leipoo, kolmas hoitaa puutarhaa. Joku käy tanssimassa, täyttää sudokuja tai saa mielihyvää vapaaehtoistyöstä. Kun teet tavallisia asioita tavallisesta poikkeavalla tavalla, sekin on luovuutta. Kokkaat tai leivot ilman reseptiä tai reseptiä muunnellen, se on luovuutta. Tekemisen ei tarvitse olla tuotteliasta, ei sen ole tarkoituskaan, hyvän mielen puuhassa matka on tärkeämpää kuin päämäärä. Väritä aikuisten värityskirjaa, kerää lehdistä kauniita kuvia ja tekstejä ja kokoa leikekirjaa, mitä vain. Leiki, nauti, tuhlaa aikaasi joutavan päiväiseen ja lataa itseesi energiaa arjen haasteita varten. Kerää kiviä, prässää kukkia, istu mättäällä kuorien maasta löytynyttä puun oksaa (elävästä puusta ei saa ottaa!), suo itsellesi omaa aikaa olla höpsö ja nauttia elämästä! Sinä olet sen ansainnut! Jos nautit oman juttusi tekemisestä, niin olet saavuttanut tavoitteen, hyvä olo on se palkinto, jota tavoittelet, ei lopputulos. EI AINA TARVITSE OLLA NIIN AIKUINEN! Laita kynttilät enkelikelloon kilinää kuunnellen, tuijota kynttilän liekkiin ja meditoi. Tuhlaa aikaasi ihan vain olemiseen, sillä se aika ei mene hukkaan, kun sijoitat sen omaan hyvään oloosi.

Vaikka tuossa työttömänä olemisesta ruikutin, niin olihan sillä siunauksensa, ja niin oli tarkoitettukin, universumin suuressa suunnitelmassa. Ehdin harrastaa, luoda ja taiteilla, kun vain sain aloitettua. Mutta mikä vielä tärkeämpää, ehdin etsiä itseäni! Olla vain ja ajatella, hiljentyä ja meditoida, kaivaa esiin kaiken turhan alta, kuka minä olen. Sain aikaa itselleni. Ajan hintana on ollut monen monta syvää masennuskuoppaa, joista minä aina vain kapusin pois. Alan tuntea itseni jo aika hyvin, hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, ja joskus todella hyvänä päivänä jopa pidän meikittömästä peilikuvastanikin. Ja se on paljon ihmiselle, joka on aina harmitellut sitä, ettei ole kaunis, stereotyyppisesti kaunis, kuin naiset mainoskuvissa.

Olen kadehtinut joidenkin kauneutta, vaikka se voi olla vain ulkokuorta, jolla ei ole mitään tekemistä sisuksen kanssa. Kannatti pudota pois koneistosta, olla rikkinäinen ratas, sillä luulen etten olisi kiireisenä arjessa ehtinyt etsiä itseäni kunnolla. Se onkin haastavaa työ- ja perhe-elämän pyörteissä, löytää sitä omaa aikaa. Mutta se aika voi olla lyhyt hetkikin, kun vain hetken saat olla aivan rauhassa, aivan hiljaa, maltat pysähtyä ihan kokonaan, vaikka vain viideksi minuutiksi joka päivä. Ilman taustalla pauhaavaa televisiota, ilman radiota tai muuta hiljaisuuden täyttäjää. Vielä parempi jos saat aikaa siihen, että ehdit harrastaa, etsiä itseäsi luovan tekemisen kautta, välillä hiljentyen kuuntelemaan, omaa itseäsi. Käsillä tekeminen kannattaa, kuin myös itsensä etsiminen, ja nämä kaksi on helppo yhdistää. Toivon että myös sinä löydät etsimiseen aikaa. Toivon että löydät itsesi helpomman kautta kuin minä, ettei tarvita täydellistä pysähtymistä, oman arvon tunteen menettämistä, ja hidasta kapuamista omaan itseen. Minä kun olen päälle päin sellainen iloluontoinen, enkä yleensä levittele murheitani muille taakaksi, käyn omat taisteluni yksin. Ja nämä taistelut, oman itsen kanssa, on yleensä käytäväkin yksin, ei ulkopuolinen pääse kenenkään pään sisälle (täytyy tässä huomauttaa, että mielenterveydelliset ongelmat ja niiden hoito, on asia erikseen).

Kuoppiin tipahtelen edelleen, mutta minulla on nykyisin taito kiivetä sateenkaaren värisiä tikkaita ylös, joka kerta ylemmäs ja ylemmäs, kuopan ollessa kerta kerralta matalampi, ja kiipeämiseni nopeampi. Uskon ja luotan siihen, että kaikki tapahtuu kuten on tarkoitettu, hyvässä ja pahassa, kaikki on osa suurta suunnitelmaa…

Tästä kirjoituksesta tulee hurjan pitkä, jos vielä jatkan, joten palaan myöhemmin.

Siihen saakka; rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!

Muista olla hetki rauhassa. Vain olla. Tekemättä mitään.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: luovuus, luovuuden lahja, työttömyys, omanarvon tunne, kauneus

Kateus ja kiitollisuus

Lauantai 22.6.2019 klo 12:57

Tiistai 31.7.2018 klo 19:39

Kateus ja kiitollisuus

Tällä kertaa tulee jotain maanläheisempää kuin enkeleitä ja uskoa ihmeisiin. Kateus, se se vasta maallista onkin. Jospa vielä joskus saavuttaisin sen olotilan, etten koskaan enää kadehtisi ketään! Siihen on vielä matkaa, mutta kuitenkin kehityn koko ajan kiitollisemmaksi siitä mitä minulla jo on.

Ihmiset kadehtivat kuka mitäkin. Yksi materiaa, toinen kauneutta, kolmas älykkyyttä, neljäs jonkun toisen parisuhdetta, viides jonkun lapsia, kun samaan aikaan monen lapsen äiti kadehtii sitä lapsetonta, jolla on aikaa itselleen, uralleen ja matkustelulleen. Ihminen on harvoin tyytyväinen siihen mitä hänellä jo on. Jos ja kun pääsee siihen olotilaan, että on onnellinen ja tyytyväinen, saavuttaa jotain hyvin arvokasta. Avain olotilan saavuttamiseen on yksinkertaisesti kiitollisuus. Opettele olemaan kiitollinen kaikesta hyvästä, joka sinulla jo on, ja mitä ympärilläsi näet. Ja usko pois, sitä on paljon!

Meillä länsimaissa asuvilla ei ole sellaista karmeaa puutetta, puutetta, joka vie hengen tai sairastuttaa. Emme näe sitä tosiasiaa, että suurimmalla osalla on asiat aika lailla hyvin, takerrumme vain siihen mitä meiltä puuttuu. Tiedän tämän itsestäni. Olen yrittänyt ostaa maailman tyhjäksi, siinä onnistumatta, ja tavaran tuomatta muuta kuin hetkellistä mielihyvää. Sillä maallinen mammona ei ole onnen avain, kaikkea muuta. Kiitollisuuden kautta, olemalla onnellinen kaikesta siitä hyvästä mitä jo on, sinusta pidetään huolta. Saat aina kaiken mitä tarvitset, universumin voimat pitävät sinusta huolen. Elämäsi ei ole luksusta mutta et elä suuressa puutteessakaan. Tämän hetkisessä elämässäni rahaa saisi olla enemmän, ja joskus meinaa hermo pettää miettiessä, kuinka sitä taas selviää eteenpäin, mutta jotenkin kummallisesti asiat aina järjestyvät, kun jaksaa kiittää, uskoa ja luottaa. Pelko vain pahentaa asioita ja vetää puoleensa juuri niitä asioita joita pelkäät!

Opettele olemaan kiitollinen pienistä asioista arjen keskellä ja elämäsi muuttuu parempaan suuntaan. Opettele olemaan kiitollinen asioista, joita pidät itsestäänselvyytenä ja maailma on sinun! Huomaa elämän pienet ihmeet niin voit kulkea hymynkare suupielessäsi joka päivä. Jos uskallat. Saattavat pitää sinua pöpinä, jos itseksesi hymyilet, tai hurjimmillasi erehdyt olemaan iloinen ja nauravainen vieraalle ihmiselle, hui sentään! Mutta siihen kannattaa pyrkiä, levittämään iloa, rakkautta ja hyvää mieltä ympärilleen.

Maailma on muuttumassa. Kovat arvot ja hullu kulutus alkavat vähän kerrassaan kääntyä pehmeyteen ja kestävämpään kulutukseen. Hyvä niin. Sillä Äiti Maa ei kestä enää kauaa tätä tuhoamista. Ole kiitollinen siitä mitä sinulla on. Ja mieti sitä, kun seuraavan kerran olet ostamassa jotain turhaa. Mieti, tarvitsetko sitä todella? Tekeekö se sinut onnellisemmaksi muuta kuin pienen ohikiitävän hetken?

Katso uuden tavaran sijaan omaan sisimpääsi ja löydä sieltä kauneus, joka meissä kaikissa on. Se saattaa olla syvällä, mutta siellä se on, kannattaa kaivaa. Ja uskoa. Ja kiittää.

Kiitos, kiitos, kiitos.

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!

Kommentoi kirjoitusta.

Höyheniä x 3

Lauantai 22.6.2019 klo 12:54

Sunnuntai 15.7.2018 klo 3:33

Höyheniä x 3

Enkelit ovat huumorintajuista porukkaa.

Henkisyyden kateus oli tuolla aiemmin aiheena. Siihen liittyy myös erikoisista paikoista löytyneet höyhenet. Sosiaalisessa mediassa on useita ryhmiä, joissa keskustellaan henkisistä asioista, ja usein ryhmässä esitetään kiitokset löytyneestä höyhenestä. Niitä on löytynyt mitä kummallisemmista paikoista, pöytälaatikoista, sisältä autosta, pöydältä, sellaisista paikoista, joissa ei lintuja liiku. Olen mielessäni tästä asiasta jurputtanut, itsekin löydän höyheniä, mutta ulkoa, en paikoista, joissa niitä ei periaatteessa pitäisi olla. Kun taas eräänä päivänä näin höyhenpäivityksen ja juttelin enkeleille, että eikös olisi jo minunkin aika saada heidän läsnäolostaan vahvistusta höyhenen muodossa. Silloin oli talvi ja lumi maassa, huono vuodenaika löytää höyheniä edes ulkoa. Hetkeä myöhemmin lähdin hakemaan polttopuita ulkovarastosta. Lastatessani puita isoon kestokassiin kasasta paljastui muhkea hiirenpesä. Pesän hajotessa sieltä pelmahti esiin ainakin viisi täysin vitivalkoista höyhentä! Katsoin hetken höyheniä hölmistyneenä ja melkein kuulin enkelten hihittelevän: ”Siinä sulle höyheniä, kun äsken niiden perään niin kovasti olit!”. Minua alkoi hymyilyttää, olen havainnut ennenkin kuinka hauskoja enkelit voivat olla. Se pesä oli varmaan hylätty jo aiemmin, koska puukasa oli siitä kohti jo hajonnut, mutta on se ollut hieno ja lämmin pesä, kyllä siellä on kelvannut unia nähdä viiksikarvat vipattaen.

Vaikken olekaan enkelten viestejä löytänyt sisätiloista, niin usein löydän niitä maasta, siten että ne on selvästi jätetty ihan minua varten. Usein höyhenen löytämistä edeltää jonkinasteinen murheellisuus, tai jurputus siitä, etten ole saanut positiivisia vahvistuksia henkimaailmalta. Seuraavaksi kaksi höyhentä, yksi kumpaakin esimerkkiä.

Käymme joskus mökillä ihan vain piipahtamassa, katsomassa että paikat ovat kunnossa. Eräänä sateisena päivänä sinne päin ajellessa mietiskelin, jälleen kerran, että minut on unohdettu, jätetty tarpomaan oman onneni nojaan. Perillä hyppäsin autosta ulos, astuin pari askelta eteenpäin ja jäin hengittämään kosteaa ilmaa, katsellen peilityyntä järveä sateen hetkeksi tauottua. Seisoin paikallani pitkän aikaa, pohdiskellen elämäni tarkoitusta ja suuntaa. Minut oli unohdettu. Byääää! Tästä olisi helppo vajota murheuden laaksoon. Vielä muutaman kerran syvään hengittäen aloin kääntyä, vilkaisten samalla maahan. Ja siinä, aivan jalkojeni juuressa, lepäsi suloinen, valkoinen, kuiva ja puhdas höyhen, märässä maassa. Usko ihmeisiin palasi hetkessä. Kaikki on mahdollista. Polulleni jätetään merkkejä, että jaksaisin vielä uskoa. Mieskin huomasi muuttuneen ilmeeni. Näytin hänelle höyhentä ja hän hymyili minulle. Höpsölle, rakkaalle vaimolleen, joka kerää kiviä ja höyheniä.

Seuraava lohduttava höyhen on erikoinen tapaus. Sen ilmestymisen näimme miehen kanssa yhdessä.

Olin kutonut vuosien tauon jälkeen täkänää, olin saanut tilauksen. Hassua on, että jotta saa työtilauksen suomalaisesta perinnekudonnaisesta ja siitä ihan palkankin, niin raha tulee Skotlannista, sikäläisen täkänään ihastuneen taiteilijan apurahan kautta.

Täkänä ei päästä kutojaansa helpolla, se on armoton, ei anna yhtään virhettä anteeksi. Täkänä vie aikaa ja kysyy hermoja, väsyttää silmäsi ja kaupan päälle jumiuttaa olkapääsi. Monimutkaisen kuvion aikana ei voi antaa ajatusten harhailla, on keskityttävä täysillä siihen mitä tekee. Voisi jopa sanoa, että täkänän kutominen on eräänlainen itsekidutuksen muoto, mutta kieroutuneella tavalla todella kiva sellainen. Tilattu täkänä oli alkuhankaluuksien jälkeen (itkua, raivoa, epätoivoa ja romahtaminen) valmistunut nopeasti, ja olin onneni kukkuloilla, saisin paketin Skotlantiin lähtemään reilusti etuajassa sovitusta! Ilo vaihtui synkkyydeksi, kun levitin juuri valmistuneen kudonnaisen ja huomasin että kuviossa on kohtalokas VIRHE! Kuvion idea vesittyi yhden väärässä kohdassa olleen poiminnan vuoksi. Miten on mahdollista, etten sitä huomannut kutoessa? Täkänä olisi pakko tehdä uudelleen. Myöhästyisin aikataulusta ja mietin riittääkö edes loimi toiseen, riittääkö tilaamani lanka? Pysynkö henkisesti kasassa?

Näitä asioita setvimme istuen ilta-auringossa, minä murheellisena talomme rappusilla ja mies kannustaen viereisellä penkillä. Ulko-ovemme edustalla on pieni katos, joten kaunis vitivalkoinen höyhen ei osunut ihan viereeni. Mutta se laskeutui alle kahden metrin päähän minusta, niin lähelle kuin pystyi. Me näimme molemmat, miten se leijaili hiljaa, kuin hidastetussa filmissä, laskeutuen nurmelle odottamaan. Molemmat katsoimme hiljaa höyhentä. Kysyin mieheltä, näkikö hänkin, kun se leijaili alas. Kyllä hän oli nähnyt. Tuosta ei mielialani kohonnut kuin raketti, mutta ymmärsin viestin, että saisin urakan kunnialla tehtyä ja kaikki sujuisi hyvin. Niin oli tarkoitettu. Minua taas vain koeteltiin.

Uusi täkänä matkusti Skotlantiin, loimi oli juuri riittänyt toiseen yritykseen ja kutominen sujunut kuin tanssi. Paketti ehti ajoissa Glasgowiin. Hieman myöhemmin kävin Helsingissä katsomassa, kun kudonnaiseni oli esillä CraftCornerissa, Eteläesplanadilla. Seuraava täkänäni olikin oma mallini, ei niin säntillinen kuin tuo geometrinen kuvio, jonka poimiminen koetteli pinnaani, mutta joka opetti minulle, että pitää muistaa olla tarkkana ja kärsivällinen!

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: höyhen, höyheniä, enkelten merkkejä, enteitä

Oksasakset

Lauantai 22.6.2019 klo 12:51

Lauantai 30.6.2018 klo 13:52

Oksasakset

“There are only two ways to live your life.
One is as though nothing is a miracle.
The other is as though everything is a miracle.”

Albert Einsteinin lausahdus on suosikkini. On ihan itsestäsi kiinni, onko elämäsi ihmeellistä, vai samaa puuduttavaa tarpomista päivästä toiseen. Kaikki elämässäsi on kiinni siitä, miten katsot asioita. Juuri kun aloin tätä kirjoittaa näin ihanan pienen ihmeen, ja lähdin sitä tarkastelemaan. Ikkunalla leikitteli kaksi nokkosperhosta. Seurailin heidän touhujaan pitkän aikaa, sillä minuutti on pitkä aika perhosen elämässä. Kuvankin sain napattua sälekaihdinten välistä.

Juuri tätä minä tarkoitan, pieniä ihmeitä. Huomaa ne, niin koko elämäsi muuttuu ihmeelliseksi. Mietin, toivatko perhoset minulle viestin. Perhonenhan on muodonmuutoksen symboli ja saattaa merkitä muutosta. Nämä kaksi vielä aivan selvästi flirttailivat keskenään, joten olivat luomassa uutta. Uutta minä tässä kaipaankin, työrintamalla, olen odottanut muutosta jo kauan, ja toki itsekin tehnyt töitä sen eteen, mutta vielä junnaan paikallani ilman huomattavaa edistystä.

Mutta ei minun perhosista pitänyt kirjoittaa.

Tämä ihme tapahtui samoihin aikoihin, kun julkaisin edellisen blogitekstini.
Olimme miehen kanssa valtavassa rautakaupassa. Minun teki mieleni ostaa itselleni oksasakset, mutta koska taloudellinen tilanteeni on jälleen kerran aivan kuralla, enkä voi olettaa, että mieheni aina kustantaisi hankintani, niin jouduin jättämään uudet haaveeksi. Etenkin kun kotona oli vanhat (ei niin hyvät) oksasakset. Ostokset maksettuamme kävelimme autolle, minä hieman nyreissäni, kun en saanut puolisoa innostumaan uusista saksista. Kävellessä mietin, kuinka joutuisasti saisin pajukkoa raivattua uusilla kunnon vehkeillä. Olin hieman murheellinenkin, kun raha on kovin usein se harmin paikka, tarpeellisistakin haaveista pitää tinkiä. Kun meillä sellainen omakotitalolle sopiva tontti, jota olisi siistittävä pajukosta. Jää nähtäväksi nouseeko tontille koskaan mitään rakennusta, mutta tontista olisi silti huolehdittava, ettei mene ihan ryteiköksi. Meinasin käydä tontilla aika ajoin raivailemassa, tulisi samalla oltua luonnossa ja saisin hyötyliikuntaa.

Auton lähdettyä liikkeelle siristin epäuskoisena silmiäni ja huusin miehelle ”Pysäytä! Pysäytä auto!”. Ihmeissään hän totteli, minä tempaisin turvavyön auki ja hyppäsin ulos. Kipaisin auton vieressä ja istuessani takaisin kyytiin, läimäisin miehen näkyviin viidenkymmenen euron setelin ja hihkaisin ”Nyt minä ostan ne oksasakset!”. Seteli löytyi parkkialueen ajokaistalta, autojen keskeltä, ketään ihmisiä ei näkynyt lähimaillakaan. Hetkeksi tuli huono omatunto, että miten löytäisin rahan oikean omistajan, mutta satojen ihmisten joukosta vilkkaalla kauppapaikalla, se lienee mahdotonta. Ottajia rahalle varmasti löytyisi, sehän on selvää. Mieheni on viisas, hän sanoi ”Sillä rahalla pitää nyt tehdä jotain hyvää”. Pohdin hetken. Kerroin hänelle, että pari päivää aiemmin olin jo tehnyt hyvää, häneltä salaa. Maksoin tuttavan tilille aivan liian halvalla saamaani tavaraa, tuttava pyysi kymppiä. Tietäessäni hänen kurjan rahatilanteensa sydämeeni tuli tunne, että hänelle on laitettava enemmän, laitoin tililleen 25 euroa, vähän sekin oli verraten siihen mitä sain vaihdossa, mutta omaa saldoani tarkasteltuani en enempää hirvinnyt laittaa. Tuttu on henkisen maailman teoria, että mitä pyyteettä sydämestäsi annat, sen saat moninkertaisena takaisin. Ja tuo ylimääräisenä laittamani 15 euroa, odotti minua viidenkympin muodossa asfaltilla. Hassua on se, että kävellessä autolle, en seteliä nähnyt. Ja kuitenkin pienen hetken päässä se siinä oli, kun autolla lähdimme. Enkä nähnyt juuri silloin parkkipaikan siinä osassa kenenkään liikkuvan, ei edes tuullut. Aivan kuin raha olisi tipahtanut taivaasta, ja niin se varmaan tipahtikin.

Seuraavana ajoimmekin puutarhamyymälän kautta, minä liikkeessä piipahtaen, puristaen seteliä tiukasti kädessäni kuin lelukauppaan päässyt lapsi. Kävin asialla nopeasti, laukkukin jäi autoon, puhelin ja kaikki, minulla oli vain taivaalta tipahtanut raha ja onnekkaan Hannu Hanhen fiilis mukanani.

Seuraavana yönä näin setelistä unta. Unessa selitin jollekin, miten rahan löysin ja että olinko siihen oikeutettu, vai olisiko se tosiaan pitänyt laittaa hyväntekeväisyyteen. Tuntematon nainen unessa vakuutti minulle, että raha oli juuri minulle, ja kyseli, oliko se taiteltu, ja miten. Kerroin että raha oli taitettu kahdesti. Unen nainen nauroi ja sanoi että ”Hyvä hyvä! Neljään osaan taitettu seteli on oikein hyvä enne!”.

Sattuma vai ihme? Tuo seteli. Jos se olisi ollut sattuma, niin olisin löytänyt sen ihan muuten vaan. Minulle se oli ihme; sillä mieleni oli matalalla, ja saamillani uusilla saksilla pystyn muokkaamaan keijujen valtakuntaa, joksi tuon pienen maapalstan mielessäni miellän. Autan keijuja tekemällä oman osani fyysisellä tasolla, siistimään ryteköityvän tontin lumoavaksi lehtipuumetsäksi, satumetsäksi.

Ihmeitä, ihmeitä, ihmeitä.

Tänä aamunakin näin ihmeen. Mökiltä herätessäni jäin kuuntelemaan hädissään kirkuilevaa lokkia. Hätä oli kova, ja varoitus oli tehonnut muihinkin, sillä puista kuuluva jatkuva sirkutus ja titityy oli tauonnut, lintujen maailma oli aivan vaiti. Kipitin katsomaan, näkisinkö koivun katveesta mikä on hätänä. Hetken ajan luulin näkeväni leijan. Leija oli elävä. Tuulen nosteessa paikallaan lekutteleva iso hiirihaukka. Se näytti valtavalta, kun vertasin sitä hätääntyneeseen lokkiin. ”Leija” jatkoi matkaansa ja lokki saatteli sitä pitkän matkaa sättien pelottavaa vierasta. Hetken päästä puista kuuluva sirkutus ja titityy jatkui. Minä kiitin, että sain nähdä tuon komean pedon niin läheltä, menin mökkiin pukeutumaan ja valmistautumaan viikonlopun askareisiin.

Ihmeitä. Mitähän ensi kerralla. En tiedä vielä. Ehkä lisää ihmeitä, kujeilevia enkeleitä ja höyheniä.

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!

Kommentoi kirjoitusta.

Toinen enkelini ja menneiden elämien pohdintaa

Lauantai 22.6.2019 klo 12:45

Tiistai 26.6.2018 klo 14:51

Toinen enkelini ja menneiden elämien pohdintaa

Lupasin kertoa teille miksi uskoni näkymättömään, on vahva. Tämä seuraava tapahtuma on puhtaasti uskon asia, tieto tuli myöhemmin, konkreettisemman kokemuksen kautta.

Myöhään illalla, 3.7.2013 näin enkelin. Päivämäärä löytyi kalenteristani, johon kirjoittelen talteen muitakin tärkeitä asioita kuin vain työvuoroja ja lääkäriaikoja.
Odottelin sängyssä unen tuloa. Joskus saatan makoilla valveilla tunnin, parikin, ettei uni tule. Olin silmät kiinni mutta tiedän että olin hereillä, tiedän sen yhtä varmasti kuin nyt tiedän kirjoittavani tätä tekstiä. Se ei ollut unta.
Vasemmalle näkökenttäni alakulmaan ilmestyi loistavan kirkas valkoinen valo. Muodoltaan se oli kuin olkinen enkeliä esittävä joulukuusenkoriste. Kirkastakin kirkkaampi valo värähteli ja liikkui nopeasti. Ihmettelin valoa hetken aikaa, sen läsnäolo tuntui hyvältä ja rauhoittavalta. Kysyin mielessäni että ”mikä sinä olet”. Vastaus tuli salamannopeasti kuvina, silmieni edestä vilahti useita erilaisia, perinteisiä kuvia enkeleistä, sellaisina hahmoina kuin olemme tottuneet ne näkemään. Siinä meni klassinen kiiltokuvaenkeli ja pikkuruinen patsas, sellainen kun usein on hautausmaalla hautakivien päällä, sekä vielä muutama joiden hahmoa en enää muista. Totesin että ”sinä olet enkeli”. Vielä hetken valo värähteli ennen kuin hiipui pois. Ei tullut enää takaisin, vaikka pyysin. Yön nukuin hyvin.
Seuraavan päivän liitelin kuin pumpulipilven päällä. Minut oli siunattu tuolla näyllä. Vaikka välillä oma järkeni yritti vakuuttaa, että se oli vain unta, niin en onnistunut asiaa järkeilemään, koska tiesin että enkeli oli totta. Yhtään en muista mitä olin edellisenä päivänä ajatellut, millaisissa tunnelmissa se päivä oli mennyt, oliko ollut murheita tai alakuloa. Miksi enkeli ilmestyi juuri nyt? Vastausta en tiedä, mutta kokemus on piirtynyt sieluuni niin voimallisesti, etten vastausta kaipaakaan. Ehkä minun vain oli aika siirtyä eteenpäin henkisessä kehityksessäni, ja kiinnostua muistakin aiheeseen liittyvistä sivuhaaroista, kuten pohdiskella enemmän sitä kuka minä olen, ja kuka minä olen ollut?

Menneet elämät on hauska ja loputon aihe kun niitä alkaa syvemmin pohtia. Mitä kaikkea sieltä on tullut tähän elämään, pelkoja, taakkoja, syvään juurtuneita uskomuksia? Minulle on nähty entisiä elämiäni, välähdyksiä niistä, mutta kaikkea mitä minulle on kerrottu, en kuitenkaan usko, en välttämättä edes omia teorioitani, vaikka olenkin niitä paljon mietiskellyt. Muinainen Egypti kolahtaa moniin, ja mielikuvitus saattaa tehdä temppujaan. Jotenkin en jaksaisi uskoa, että täällä Suomessa elää tällä hetkellä ainakin kaksi faaraona vaikuttanutta. Toiseen olen törmännyt elävässä elämässä ja toiseen netin kautta. Mutta universumi on todella ihmeellinen, joten onhan tuokin mahdollista, että faaraot ovat inkarnoituneet Suomeen 1900-luvun loppupuolella… Hmm…
Sen uskon, että itse olen ollut muinaisessa Egyptissä (mutten todellakaan faarao) ja myöhemmin Brittein saarilla. Briteissä ja Irlannissa ehkä useammankin kerran. Minussa on myös herättänyt valtavasti uusia ajatuksia, kun aurani puhdistuksen yhteydessä minut nähtiin muinaisessa Atlantiksessa työskentelemässä kristallien kanssa. En ole Atlantikseen saakka aiemmin edes osannut ajatella, kunnes tuo minulle kerrottu näky pisti minut miettimään hieman aiemmin tapahtunutta kohtaamista suuren kristallin kanssa.

Olin päivän Tampereella joutilaana odottelemassa miestäni jolla oli siellä työkeikka, olin lähtenyt mukaan ihan vain seuraksi, kun itselleni osui vapaapäivä. Päädyin Vapriikkiin jossa aikani harhailtuani päädyin lopuksi kivimuseoon. Minut lumosi heti museon alussa oleva 500 kg painava vuorikidesykerö. Kävin katsomassa muuta ja palasin ison kristallin luo. Yritin uudemman kerran kiinnostua muista esillä olevista kivistä, mutta edes kestosuosikkini, ametistigeodit, eivät pärjänneet valkoiselle järkäleelle ja palasin hyvin pian takaisin ihailemaan noita kirkkaita kidekärkiä. Joissakin kidekärjissä ja kristalleissa on outo lumo joka saa otsa- ja kruunuchakrani kihelmöimään, nytkin kovan kihelmöinnin riittää aiheuttamaan suuren kristallin kuva jota katsoin tietokoneen näytöltä. Jotain yhteistä meillä on, kristalleilla ja minulla. Odotan innolla, milloin saan selville enemmän, luulen että se aika on tulossa. Se, liittyykö kihelmöintiin muinainen Atlantis, selvinnee sitten samassa rytäkässä. Menen vielä Tampereelle uudelleen, tuon suuren kristallin luo, se vetää minua puoleensa. Kristallin tapaaminen oli ihme, joka yllätti minut täysin. Mutta koska ihmeitä tapahtuu jatkuvasti, seuraavan kerran kerron teille arkipäiväisemmästä ihmeestä, vaikka on vaikeaa päättää mistä kirjoittaisi, kun noissa entisissä elämissäkin olisi paljon asiaa… palaan niihin joskus.

“There are only two ways to live your life.
One is as though nothing is a miracle.
The other is as though everything is a miracle.”

Albert Einstein

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa!

Maanantai 18.6.2018 klo 15:52

En ole uskonnollinen siinä merkityksessä kuin yleensä ajatellaan. Elämässäni on ollut pitkä jakso, etten edes kuulunut kirkkoon. Olen niitä harvoja jotka ovat liittyneet takaisin. Liittymiseni syyt eivät kuulu tähän, eivätkä liity henkiseen matkaani, mutta palaaminen laumaan ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin luulin. Minulle pidettiin kunnon tenttaus ennen kuin hyväksyttiin takaisin seurakunnan jäseneksi. Kirkkoherran virastossa oli itseni ja kirkkoherran lisäksi paikalla kaksi todistajaa ja haastattelun lopuksi lausuimme yhdessä Isä meidän ja uskontunnustuksen. Huomasin että kirkkoherra tarkkaili lausumistani, varmisti että osaan sanat. No tottahan osasin! Aikanani rippikoulun käynyt ja hyvä muistamaan kaikenlaista, olipa sitten kyseessä musiikilliset sanoitukset tai kirkolliset liturgiat. Olihan se aika hauska tilanne. Nykyisin pystyy eroamaan netissä mutta takaisin minä en niin vaan päässytkään. Silloin kun itse erosin, piti käydä kirkkoherran virastossa paikan päällä, ja pappi kysyi: ”Ethän sinä kuitenkaan Jumalaa hylkää?”. Vastasin että en. Enkä ole hyljännytkään, eikä Jumala ole hyljännyt minua. Se oli vaan semmoinen juttu, etten kokenut tarvitsevani kirkkoa minun ja Jumalan väliin. Me pärjättiin ihan ilmankin, ja pärjätään edelleen, kirkko ei ole minulle tärkeä instituutio.

Henkisyys kattaa kaiken, ja sallii kaiken hyvän, joka pohjautuu puhtaimpaan rakkauteen ja valoon. Henkisyys ei ole sidottu mihinkään tiettyyn uskontoon eikä symboleihin. Tietenkin voi olla uskonnollinen ja henkinen samaan aikaan, mutta itse uskon muuhunkin kuin perinteiseen kristinuskoon, enkä ole kaikissa asioissa samoilla linjoilla kirkon opetusten kanssa. Äitini aina sanoikin, ettei pidä kirkossa käymisestä koska siellä tehdään kaikista syntisiä, vaikkei olisi mitään tehnytkään. Nykyisin kirkon tyyli lienee hieman loiventunut siitä mitä hänen nuoruudessaan oli. Ristiretkien ajoista puhumattakaan, kun väkisin on pakanoita käännytetty ainoaan oikeaan uskontoon. Hui sentään, se se on ollut kamalaa. Kaikissa uskonnoissa on hyvät puolensa, mutta valitettavasti myös huonoja puolia. Kristinusko on sentään ”tolkun uskonto”, kuten eräs rakas ystäväni vuosia sitten lausahti, kun meillä oli uskontoon liittyvä keskustelu. Okei, kristinusko on nykyisin tolkun uskonto, unohdetaan tässä yhteydessä ne ristiretket ja suomessakin tapahtuneet shamaanien polttamiset.

Minä uskon rakkauteen. Hyvyyteen. Valoon. Siihen että me kaikki olemme yhtä. Ihmiset, eläimet, kasvit, kivet, jopa elottomina pidetyt esineet. Me kaikki värähtelemme energiaa. Kaikkia ja kaikkea tulee kohdella hyvin ja kunnioituksella, ja jos kaikki käyttäytyisivät niin, maailma olisi onnellinen paikka. Ei olisi sotia. Ei olisi riistoa. Ei olisi luonnon päätöntä tuhoamista. Äiti maa on pulassa meidän, ihmisten, kanssa. Äiti maan voimat alkavat loppua, sillä ihmiskunta jatkaa riistoaan markkinavoimien jyllätessä.

Vaikka elämänkatsomukseni on universaali rakkaus, olen kuitenkin vain ihminen. Kaikkia ei voi rakastaa, vaikka kuinka yrittäisi. Joskus joku tyyppi ärsyttää ihan raivon partaalle, tai ei ehkä tyyppi sinänsä, vaan hänen käyttäytymisensä. Silloin koetellaan, että osaisi pitää suunsa kiinni, olla sanomatta pahasti. Sillä se ei ole minun tehtäväni, arvostella muita, kun olen itsekin kovin vajavainen. Kasvan päivä päivältä, mutten koskaan tule valmiiksi, ei kukaan tule, vaikka olisi millainen guru ja palvottu henkinen tähti.

Henkiseen polkuuni riitasointuja tuo joskus henkisyyden kateus. Moni tuttavani näkee värejä tai enkeleitä, aistii heidän läsnäolonsa, yhdellä on jopa oma yksisarvinen joka kuikkii olkapäällä. Oi, saadapa oma yksisarvinen! On monenlaista henkistä lahjaa jota kadehtia. Itse en juurikaan näe enkä koe. Sen verran on minulle annettu näitä kokemuksia, että uskon. Oikeastaan usko on väärä sana, sillä tiedän, tiedän että kanssani kulkee jatkuvasti joukko suojelijoita ja opastajia. Tiedän että enkelit kulkevat kanssamme koko ajan. Ja uskon sellaiseen mitä suuri osa väestöstä edelleen pitää huuhaana, hörhöilynä tai kuka minäkin. Kuinka muka kaukaa lähetetty energia- tai enkelihoito voi muka tehota? Tai vastaavat hoidot ylipäänsä? En pysty vastaamaan muuta kuin sen että me kaikki olemme energiaa, kaikki värähtelee, ja kun värähtelyllä on sama taajuus, niin homma toimii. Uusi aika on tulossa, sellainen aika jossa nyt yliluonnollisina pidetyt energiat ja telepatia ovat arkipäivää. En tiedä ehdinkö itse sitä tämän elämän aikana nähdä, mutta seuraavassa sitten. Olenhan ollut täällä maan päällä jo lukemattomia kertoja, enkä usko vielä olevani niin valmis, etten tulisi taas takaisin oppimaan lisää. Nyt jos lukija epäilee tätä kaikkea, niin ajattelepa asiaa niin, että jos sata vuotta sitten olisit selittänyt ystävällesi, kuinka 2000-luvulla meillä on älypuhelimet, viestit, kuvat, videot, näköpuhelut ja tieto kulkevat ilmojen halki ja se on aivan arkipäiväistä, niin hullunahan sinua olisi pidetty. Jos olisit julistanut asiaa suureen ääneen, olisit jopa saattanut päätyä suljettuun laitokseen mielesi järkkymisen takia. Mietipä sitä. Maailma on muuttunut ja muuttuu koko ajan. Nykyisin kirjoitetaan kirjoja enkeleistä ja tuon puoleisesta, ne tekevät kauppansa eikä asiaa julistavia suljeta pois maailman silmistä hourulaan. Hyvä niin. Minäkin saatan kohta hypätä ulos kaapista niin että saranat vaan rytisee. Tähän mennessä olen vain varovasti kurkkinut oven raosta. Jutellut näistä asioista vain sellaisten ihmisten kanssa jotka värähtelevät samalla aaltopituudella.

Olen aina uskonut. Johonkin suurempaan voimaan. Jumalaan. Enkeleihin. Mummoni opetti minulle monelle tutun rukouksen, kun olin pieni tyttönen vasta. Olin usein mummon luona yötä ja silloin luettiin iltarukous yhdessä: ”Levolle laske Luojani, armias ole suojani. Jos en aamulla nousiskaan, tule taivaaseen noutamaan. Amen.” Tämä on ollut käytössä koko elämäni varrella, joskus enemmän, joskus vähemmän. Nykyisin rukoukseni on erilainen, mutta lähes joka ilta samanlainen. Siitä on muotoutunut oma versioni, jossa pyydän suojelusta kaikille rakkailleni ja heidän rakkailleen.

Miksi minun uskoni on nykyisin niin vahva, vielä vahvempi kuin ennen. Sen kerron teille seuraavassa kirjoituksessa.

Tulipa tästä pitkä kirjoitus, ei näköjään vaan osaa lopettaa, kun on hetki kirjoittaa.

Rakkautta elämääsi, ja keijuvaloa! Ja turvallista juhannusta!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: enkelin näkeminen, näky, miltä enkeli näyttää,

Uskontoni on Rakkaus

Lauantai 22.6.2019 klo 12:39